The Crash: Simple Things

Viime viikko meni Laitumella Rood Karvanoppaa katsomassa. Ja ehkä vähän äitiä ja isääkin vilkaisin siinä samalla.

Vein piskit hierojalle Sannalle. Olen ihan neuroottinen Roodin lihasjumeista, sen on takajalat ihan ristissä eikä koira taivuta niitä kunnolla edes kävellessään. Mua aina surettaa katsoa sitä kun se lenkillä kiskoo äitiä perässään ja takajalat on ihan tönkköinä.

No, joka tapauksessa. Sanna hieroi auki sekä Stefan että Roodin, joka oli paikasta ihan paniikissa. Se on auto-onnettomuutensa jälkeen inhonnut eläinlääkärillä käyntiä, ja eläinlääkärin tiloissa oleva hieronta sai sen läähättelemään ja olemaan rauhaton. Kyllä se sitten rauhoittumaan saatiin, ja tosiaan aukikin niistä jumeistaan. Ei se ollutkaan yhtään niin pahasti jumissa kuin kuvittelin. Sanna ehdotti että veisin sen joko osteopaatille, joka tutkisi onko sen lantio vinossa sen kolarin jäljiltä, tai sitten jatkaisin hierojalla käyntiä säännöllisesti, hieroja uskoi senkin riittävän koiran auki pitämiseen. Konsultoituani asian vanhemmilleni, äiti totesi että aletaan sitten käyttää sitä siellä hieronnassa. Tai siis minä alan käyttää. Pitänee varata kohta seuraava aika..

Stefakin hierottiin. Siitä ei löytynyt mitään kummallista.

Ammuin peurankin, keskiviikkona. Rood on superverijälkikoira. Hukkasin sen onnellisen peuran sinne sitten, otti ihan hirveästi päähän kun näin tasan tarkkaan ampuessani että osuin, tarkasti, ja kun se lähti juoksemaan se kompuroi siihen tyyliin ettei pääsisi kuin pari metriä.. Mutta hukkasin sen silti. Pengoin metsää taskulampun kanssa Roodia odotellessani, ja kun se tuli, en jotenkin jaksanut uskoa että se mitään löytää. Jos se peura olisi lähellä niin olisin sen jo löytänyt. Mutta mitä vielä. Rood otti jäljen ampumapaikalta(josta itse en löytänyt edes verta) ja kääntyikin suorassa kulmassa oikealle. Ellei koira olisi ollut niin varma asiastaan en olisi siihen suuntaan lähtenyt, ei kai se ammuttu eläin mitään suorakulmia ala juoksemaan! Mutta koira tiesi, peura oli vain muutaman askeleen päässä, pellon puolella, kuolleena kuin kivi, vieläpä ihan näkyvissä(sitten kun tiesi mihin suuntaan katsoa) mutta en todellakaan olisi sitä pimeässä illassa löytänyt ilman koiraa. Super-Rood. Se on niin hyvä että yksikään verijälkikoira ei voi olla sitä parempi. Paitsi ehkä joku niin iso koira, että se nappaa sen peuran suuhunsa ja kantaa autoon.

Stefanovitz Arkajalka pelkäsi peuraa! Kyllä se lopulta uskaltautui sitä nuuhkimaan, mutta hädin tuskin. Pelottavalta haisi se kuollut olento. Rood kyllä olisi vaikka syönyt koko peuran, kuten aina. Koittaa mokoma juoda kaiken veren heti kun pääsen peuran pistämään.

Käytiin isän ja Villen kanssa nylkemässä peura ja koirat saivat puolittaa sydämen paistettuani sen ensin uunissa. Sydän kyllä kelpasi Stefalle, kun se tuli kupista eikä suoraan eläimestä. On se niin hienostunut kaupunkilaiskoira :D Luulee varmaan että liha tulee kaupasta.

Lauantaina oli hakutreenit. Jäävät tauolle nyt tältä syksyltä. Harmillista! Mietin että mitähän me sitten koko talvi tehdään, ja tulin maininneeksi sen ääneen kaverilleni. Tuli siinä sivussa laitettua idea liikkeelle BH-kokeeseen treenaavasta ryhmästä. Niin että jos löydetään harjoittelupaikka, aletaan käydä toisissakin tottistreeneissä viikossa, tavoitteena BH ensi keväänä.

Ja maanantaina tokotreeneissä. Saatiin Stefan seuruukin kerralla kuntoon, kun Jonna käski minun kävellä hitaampaa. Ja oho, mullahan on hyvin seuraava koira! Sehän seuraa melkein tiiviisti! En mä ole tajunnut harppovani sitä karkuun kaiken aikaa :D Oon joskus vähän yksinkertainen.

Tänäänkin treenattiin, iteksemme. Harjoiteltiin takapään käyttöä jalkapallokentällä, ja Stefa alkaa jo vähitellen tajuta että sillä on enemmänkin kuin kaksi jalkaa. Tällä hetkellä se varmaan luulee niitä olevan kolme. Noh, siihen kentälle tuli sitten joku junnujen jaliskerho ja meidän täytyi siirtää. Johan on, kun jalkapallokentilläkin pelataan jalkapalloa!

Seinäjoella on onneksi kaiken maailman pesäpallo- ja jalkapallokenttiä nurkat täynnä, joten siirryttiin seuraavalle. Se taisi kyllä olla lentopallokenttä. No, siinäkin oli sitten joku rakennustyömaa vieressä. Ajattelin ettei se mitään haittaa ja jatkettiin seuruun pyörimistä, kun työmaalla alkoi Bobcat huristella sinne tänne. Ei sitten otettu muuta kuin sivulletuloja ja luoksetulon loppuasentoja, sekä iänikuista suoraa maahanmenoa. Sai Stef niihinkin sitten keskityttyä, vaikka koliseva työkone sitä pelottikin, ja se oli luimukorvilla aika pitkälti. Noudon se teki loppuun aika hienosti, ja leikkikin jo ihan Bobcatin unohtaneena. Voitokasta!

David Bowie: Changes

Eiliset tokotreenit menivät upeasti. Treenikaveri mainitsi Stefan muuttuneen tosi paljon ekoista treeneistä. Ja niinhän se onkin muuttunut. Aloin oikein itsekin nyt kiinnittää huomiota.

Kun Stefa tuli meille se pelkäsi omaa varjoaankin. Totta kai, kun asuinpaikka oli muuttunut. Se myös alkoi kirkua kuin sikaa tapettaisiin, jos siihen koski yllättäin. Johtui varmaan siitä, että muut koirat olivat sitä riepotelleet. Stefa ei myöskään suostunut kantamaan suussaan mitään, tai jos kantoi, se irrotti otteensa heti kun ihminen edes kurotti sitä kohti.

Nykyään Stefa painii. Saatamme kieriä lattialla ja tyrkkiä toisiamme. Stefa saattaa jopa innostua puremaan minua, mistä olen hirmu ylpeä (kukaan normaali ihminen ei varmaan ole ylpeä, kun oma koira puree :D ). Stefa myös riepottaa lelua jopa vieraiden ihmisten kanssa, minkä sain huomata eilen treeneissä :D Harjoiteltiin pysäytyksiä takapalkalla, ja kun avustaja leikitti Stefaa se ei irrottanutkaan lelusta käskyllä - ja minä vain nauroin ilahtuneena vieressä!

Kun Stefa tuli meille, se makasi nurkassa päivät pitkät. Totta kai, sehän oli joutunut olemaan eristyssä juuri tuon muiden koirien kanssa toimeentulemattomuuden takia. Noh, tässäkin on tapahtunut melkoinen muutos. Stefa on tottunut aktivointiin, ja jollei se sitä saa, se alkaa vaatia. Tuli huomattua sunnuntaina kun pidin siivouspäivää. Koko päivän kuuraamisen jälkeen lysähdin sohvalle lepäämään, ihan väsyneenä. Stefa alkoi minulle tyrkkiä lelujaan, kantoi niitä minulle vuorotellen, ja kun en jaksanut sen kanssa leikkiä se ryppysi matot pikkuruiseen läjään, keräsi lelut läjän päälle ja alkoi tapella maton kanssa. Jaa, minä siihen vaan totean. Hyvä, tuhoileva koira.

Stefalla oli myös vaikeuksia sisäistää asuntomme kokoa. Sarilla oli ollut erillinen "koirahuone" jossa koirat majailivat sisällä ollessaan, ja Stefan mielestä oli kummallista kun se sai liikkua koko asunnossa. Kyllähän se tuhoilikin. Olohuoneen se ymmärsi sisäsiisteysalueeksi, mutta muissa huoneissa se saattoi käydä kakalla. Myös roskiksen se levitti useammin kuin kerran. Noh, sisäsiisteys palautui kun koira tajusi asuvansa koko kämpän alueella. (Onneksi, en olisi halunnut siltä alkaa tilaa rajaamaan, eikä sitten tarvinnutkaan.) Roskisten levittelykin lakkasi, kun laitoin roskat piiloon tiskipöydän aluskaappiin, missä normaalit ihmiset roskiksiaan pitävät.

Stefa oli myös äärimmäisen alistuva ja nöyrä meille saapuessaan. Se ei uskaltanut vetää hihnassa, vaan piti tarkasti huolen siitä, että hihna pysyi löysällä ja se oli kaiken aikaa melkein jalassani kiinni. Muutos tähän alkoi näkyä ensin hakutreeneissä, kun Stefa alkoi treeneissä vetää hihnassa metsään päin. Olin ylpeä siitä. Nykyään se vetää hihnassa aina silloin kun sillä on kiire - niin kuin minun mielestäni kuuluukin. Pidän sitä usein vapaana (rikesakkoja odotellessa) ja se kyllä kuuntelee minua, mutta ei ole kaiken aikaa niin neuroottisen tarkka minusta kuin alussa. Joskus joudun jopa käskemään sitä kahdesti :D Siitäkin olen ylpeä. Ei koiran kuulukaan totella aina ensimmäistä käskyä - paitsi jos koira on itse Lassie.

Muita koiria Stefa pelkäsi kuollakseen saapuessaan. Traumoja varmaan taas. Nykyään se saattaa jopa räyhätä hihnassa. Ei kuitenkaan yleensä, mutta huomaa, että siitä on tullut paljon itsevarmempi. Kun koiria tulee vastaan, Stefalla on häntä kippurassa selän päällä, ja se saattaa hieman "pöhistä". Pöhisköön. Kunhan ei syö niitä vastaantulijoita :D Stefa myös tulee toimeen Roodin kanssa (koska on pakko). Ja sietää erittäin hyvin jopa useita treenikavereiden koiria. Tämän suhteen koira muuttuu koko ajan, joten muutosta saattaa tapahtua vieläkin.

Suurin muutos taitaa kuitenkin olla treeniasenteessa. Kun aloitin Stefan kanssa tokotreenit, se oli ihan kamalaa. Stef kulki kaukana, kasassa, kauhuissaan. Minulta jopa kysyttiin olenko lyönyt sitä :D No en, se nyt vaan oli sellainen vässykkä. Se ei edes halunnut tulla treenikentälle, melkein sai perässä vetää. Nykyään se juoksee kentälle kun auton ovea vähän raottaa. Seuraamiseen on tullut ihan eri asennetta, vaikkei se vieläkään kovin tiiviisti seuraa(tiiviimmin kuitenkin). Koira myös selvästi nauttii tekemisestä, sen kanssa on kiva treenata.

Viimeisin suuri muutos on kuitenkin tapahtunut Villen ja Stefan suhteessa. Stefa on aina kohdellut Villeä "talon isäntänä" ja totellut tämän pienintäkin sormen liikettä. Sitä oli ikävä seurata, koska Stef tuntui olevan ihan kauhuissaan Villestä. Nyt kuitenkin kun katsoo, Stefa tottelee edelleenkin Villen joka sanaa, mutta myös juoksee ensimmäisenä tervehtimään häntä, kun tulemme kotiin. Ne kaksi on ihan bestiksiä, vaikka Ville lenkittää koiraa paljon harvemmin kuin minä, eikä treenaakkaan sen kanssa kuin joskus vähän tottista. Pöh!

Rehupiikles: Kyröjoki tuluvii

Täällä on ollut ihan hirveä keli. Koko viime viikon satoi. Keskiviikkona taukosi sen verran, että pääsin Stefan kanssa treenaamaan(onneksi, alettiin ottaa toisiamme aivoon). Esineruudussa tuo on ilmiömäinen, löytäisi vaikka neulan heinäsuovasta. Tottis ei menekään ihan niin hyvin.

Torstaina sade jatkui. Perjantaina sade jatkui kovempana. Heräsin aamulla lenkittämään naapurin tyttöä, ja oltiin ihan litimärkiä tunnin tallustelun jälkeen. Kuivasin itseni ja lähdin kouluun. Kouluun saavuttuani olin taas AIVAN litimärkä, kun kadullakin lillui vesi niin että kengät hörppäsivät. Kuivasin itseni pyyhkeellä vain kastuakseni kahden tunnin päästä uudelleen lähtiessäni kotiin.

Kävin äsken kuvaamassa. Vesi on (ONNEKSI) suuremmalta osalta jo laskenut, mutta kuvattavaa löytyi silti.

Tämä kadunpätkä oli kokonaan veden alla perjantaina.

Kiertämään vesilätäköitä ei kadulla päässyt, ne olivat niin isoja ja SYVIÄ. Pumppuautot kiertelivät kaduilla. Ja kaikkialla haisi paska, kun vesi nousi viemäreissä. Ville synnynnäisenä pohojammaalaisena totesi vain että "Tän takia kerrostalojen alimpia kerroksia ei asuta. Onneksi."

Seinäjoki

Tässä kohtaa penkkaa lenkkipolun ja joen välillä pitäisi olla kolmisen metriä. Pudotus jokeen on ollut iso. Eipä ole tänään, ja vesi oli sentään eilisestä jo laskenut.

Stefa kummastelee samaa kohtaa.

Tässä penkkaa, josta pitäisi olla veteen matkaa vielä kaksi metriä.

Kuva kesältä, sama paikka, puolitoista metriä alempana.

Pensatkin ovat syvällä vedessä, vaikka kasvavat runsaasti maan puolella.

Näyttää Muumien vedenpaisumukselta.

Jokeen pitäisi olla tästä kohtaa polkua matkaa lähes sata metriä.

Stefa ei tajua, kun juoksentelualue on veden alla.

Tässäkin maata pitäisi olla kymmeniä metrejä.

Eilen koko tämä alue oli veden alla. Maata näkyi vasta aivan vasemmassa laidassa olevan koivun kohdalla.

Olin varma että virta vie tämän veneen, mutta eipä vienytkään.

Tässä pitäisi olla maata.

Tässä kohtaa joki ei ole lähelläkään.

Naapurin grillauspaikka.

Kevään tulvissa tämä polunmutka sortui jokeen. Kesti kuitenkin tämän.

Frami, jossa käyn koulua. Kiveys oli eilen veden alla.

Polku oli tästä eilen poikki. Nyt pääsi jo kävelemään.

Tässä on tavallisesti kolmisen metriä hiekkaa ennen vettä.

Jännittäviä hetkiä on aiheuttanut myös se, päästäänkö tänään Ilmajoelle tokotreeneihin, tiet sinne kun ovat olleet tulvien takia poikki. Aamuisen tiedon mukaan tie on kuitenkin taas auki, eli tänään treeneihin - ellei noi saatanan sateet jatku.