Abba: Super Trouper

Tänään oli taas jotenkin täydellinen koirankoulutuspäivä. Tähdet oli oikeassa asennossa ja tuuli puhalsi oikeasta suunnasta ja kaikki oli hienoa.

En ole treenannut jäljestystä vähään aikaan. (Ajattelin että moneen viikkoon, mutta pikainen tarkistus osoitti että kymmeneen päivään.. no, tosi pitkään aikaan kuitenkaan!) Viime kerralla otti niin paljon päähän, kun koira jäljesti katseellaan ja argh, kaikki oli huonosti! No, joka tapauksessa, pohdiskelin tätä asiaa eilen illalla kunnolla ja päädyin tekemään tänään seuraavanlaisen jäljen. Monen kepin sijaan laitoin jäljelle vain yhden kepin, loppuun. Tai itse asiassa kaksi, jotta olisi varakeppi jos koira ylittää ensimmäisen. Kepit olivat lumen seassa (mikä oli helppoa kun lunta oli niin paljon!) joten ne eivät näkyneet, vaan koiran oli haisteltava ne. Koira jäljesti valjaissa ja liinassa, jotta pystyisin liinasta korjaamaan jos se eksyy jäljeltä tai muuten pöljäilee. Ensimmäinen jälki oli viitisen metriä pitkä, ja kepit vasta lopussa.

No niin, alkuun annoin koiran nostaa maasta pari kertaa sille pudottaman kepin. Aikomuksenani on käyttää tätä jatkossakin merkkinä jäljestämisestä. Sitten osoitin sille jäljen alun ja se lähti jäljestämään. Keppejä ei ollut näkyvissä, joten koiran piti käyttää nenäänsä ja se pysyi jäljellä hyvin, ja nosti kepin lopusta, varakeppiä ei siis tarvittu. Juuri tälläistä haluankin jäljestyksen olevan!

Seuraavalla jäljellä koira lähti katseen perässä jäljeltä pudonneen lehden perään, mutta korjasin sen liinalla takaisin jäljelle. Koira pyöri siinä hetken pöljänä ennen kuin tajusi jatkaa, minkä jälkeen se ajoi hienosti ja nosti taas ekan kepin. Kolmannessa jäljessä oli mukana kulma, mutta se ei vaikeuttanut jäljestystä millään lailla.

Kaikin puolin mainiota jäljestämistä siis, ja nyt tiedän miten tätä pitää jatkaa, harvemmilla kepeillä!

Illalla oli vielä tokotreenit. Tehtiin hyppyä, tarkoituksena vahvistaa seisomista kun koira tarjoaa istumista hypyn jälkeen. Ihme kyllä koira ei istunut lainkaan, jäi seisomaan vain niin kuin aina on opetettu. Kyllä se lopulta tarjosi sen istumisenkin, ja pääsin puuttumaan, mutta kaikin puolin hyvinhän se tuon teki. Hieno koira.

Seuruuta otettiin lisää, se oli hienoa kuten se on viime aikoina ollut, käsiapua saa poistaa koko ajan pidemmäksi aikaa. Paikallaolossa Stefa ei ennakoinut alussa eikä lopussa, mahtavaa!

Mutta sitten siirryimme murheenkryyniin, liikkeestä seisomiseen. Huoh. Tämä liike oikeasti aiheuttaa mulle painajaisia, itkukohtauksia ja raivareita. Vitun paska liike, anteeksi kielenkäyttöni. Harjoiteltiin pakotteella, eli koira hihnassa ja avustaja pysäytti koiran jollei se pysähtynyt käskystäni. Stefa ei oppinut tällä tavalla lainkaan, joten luovutin. (Heti kahden treenin jälkeen. Mutta hei, ihan oikeesti, jos koira ei opi jollain tavalla niin sitten se ei opi. En jaksa jauhaa koiralle sopimattomalla tekniikalla.) Onnekkaasti treeniporukallani oli ideoita, ja Jenni neuvoi minua heittämään makupalan kauas ja käskemään koiran käsiavulla seisomaan kun se palaa luokseni. Vaikutus oli ilmiömäinen. Stefa tökkäsi kuin seinään! Taisi luulla että viskaan sille uuden makupalan. No, eipä tuo haittaa, kun koira kerran pysähtyi, hienosti, valumatta, huraa! Päätin etten edes yritä palkata sitä enää pallolla tai lelulla, koska se varmaan osaltaan aiheuttaa valumista kun Stefa alkaa paimenhiipiä palkan toivossa. Mutta tosiaan, me löydettiin uusi toimiva tapa tämän treenaamiseen, ja riemunkiljumiseni kuuli sitten koko treeniryhmä, kun vahingossa oli pakko iloita. Hihii.

Otettiin me vielä jotain muutakin mutta ei sillä oo mitään väliä kun toi liikkeestä seisominen onnistui. Ja hyvin ne menivät loputkin liikkeet tänään, joten mitäpä niistä miettimään.