Turmion Kätilöt: Mistä veri pakenee

Eilen minulle sattui kummia. Meillä oli koulussa matikantentti, ja ystävällinen opettajamme oli luvannut että saamme ottaa mukaan A4-kokoisen lunttilapun. Sekä tietenkin laskimen ja kaavastot. Kun tentti sitten alkoi, reippaana tyttönä tajusin ettei minulla sellaisia mukana ollut. Oli tennispallo. Ja monta kourallsita Froliceja. Kirjoitin ahkerana tästä traagisesta sattumasta Facebookiin (siinä pulpetissa istuessani, kun opettaja jakoi koepapereita) ja sain diagnoosin olevani hullu, tai vähintään pahasti treeniaddiktoitunut. No, kyllä sitä paremmissakin piireissä seotaan. Tai siis, jos musta tulee isona rikas, olen korkeintaan omalaatuinen.

Sitten raahautuessani tentistä kotiin huomasin että viimekesäinen esineruutukenttäni oli sulanut! Kotona keräilin koirien kamat kasaan ja lähdin heti ottamaan ilon irti tästä kevääksi kutsutusta sääilmiöstä. Tein 50x25 metriä kokoisen esineruudun, jonne piilotin viisi esinettä. Kaksi isohkoa etualalle (Rood) ja kolme pienempää taka-alalle. Saatiin hyvä treeni, koirani olivat mainioita ja silleen. Selkeästi alan painottaa harrastamista taas palveluskoiralajien puolelle, kun niistä tulee parempi mieli kuin tokosta.

Vähän myöhemmin lähdinkin taas menemään, treenikaverini Jenni oli luvannut näyttää minulle miten oikeaoppinen mejä-verijälki tehdään. Yllättävää kyllä, oppitunti alkoi suunnistuksesta ja kompassinkäytöstä. Olin hyvin hämmentynyt, mutta kiitos armeijan osaan suunnata kompassin, vaikken osaakaan suoraan kulkea. Ja sitten lähdettiin metsään. Oli tosi mielenkiintoista, aiempi verijälkiyritelmäni oli kaikin puolin väärin tehty tähän verrattuna! No, nytpähän osaan ensi kerralla paremmin. Kun olimme tehneet varsinaiset jäljet, teimme vielä pienemmät jäljet jotka ajettiin koirilla tuoreeltaan. Rood ajoi tosi hyvin, pysyi jäljellä ja oli nopea, mutta humahtikin sitten yli kaadosta. No, kyllä se siitä, harjoituksella. Stefallakin koitettiin (kun Jenni optimistina oli sitä mieltä että kyllä sekin oppisi kun vain opettaisi) ja Se söi alkumakauksen, minkä jälkeen se lähti jäljestämään ihmisiä. Että ei siitä verijälkikoiraa tuu. Ei onneksi tarviikaan tulla.

Tänään sitten käytiin ajamassa ne jäljet. Suurimman ongelman meille tuotti se, ettemme olleet tehneet niitä jälkiä oikeaoppisesti kuten Jenni minulle opetti, vain hyvin vääräuskoisesti koska näähän on harjoitusjälkiä vaan. No, päästiin me sitten jälkiä ajamaankin. Rood lähti jäljelle hyvin, mutta hukkasi sen jotenkin kokonaan ekassa kulmassa. Eka suora oli metsän ja hakkuuaukean rajalla, joten Jennin mukaan se oli muutenkin vaikea ajaa. Siinä iloisesti huusin Roodille että EI, et kyllä paimenna niitä keppejä kun ajat JÄLKEÄ se lopulta jatkoi hommaa, teki sen ekan kulman joka oli aiheuttanut ongelmia(ja selvisi että emme olleetkaan menneet siitä yli kuten turhautuneena kuvittelin, vaan se oli vasta edessäpäin) ja ajoimme loppujäljen hyvin ja vauhdikkaasti. Tosin, kaadosta se taas humahti yli, mutta palasi takaisin syömään sinne jättämäni kanankaulan. Se on kuulemma kisavalmis ihan parilla treenillä. Jee!

Stefan kanssa otettiin taas esineruutua, mikä ei ollut hyvä idea. Ajattelin että se saa vähän haastetta, kun tehdään se esineruutu verijäljen päälle. Satoi, tuuli, ja kaikki oli muutenkin huonosti, ja piilotin kolme pientä esinettä. Stefa painui huitomaan alueelle, jolla se ei tietenkään pysynyt koska olimme jäljestäneet siitä yli ja jälkiä oli muuallakin. Lähetin sen toisen kerran. Kolmannen. En muista montako kertaa sen edes lähetin ennen kuin ensimmäinen esine löytyi. Sitten sama homma toisen kohdalla. Kolmas esine löytyikin sitten jo yllättävän helposti. Että ei se ihan konkurssi ollut, vaikka aika lähellä olikin.

Mutta mitäs tässä. Roodille nyt sitten lisää harjoitusta(kun lopulta osaan tehdä jälkiäkin) ja Stefalle pk-juttuja.