Chisu: Sabotage

En tiedä onko tää nyt voihan toko vai voihan Jonna.

Jonna oli kouluttelemassa meille tokoa tänään. En todellakaan suosittele Jonnan koulutuksia kenellekkään joka tahtoo pitää hauskaa tokon parissa. Tai ajattelee olevansa hyvä lajissa. Sitten taas jos tahtoo kehittyä ja ranteissa on tilaa viiltojäljille, suosittelen. NyyhQ.

Homma kaatui jo siihen, kun kaveri teki seuruuta koiransa kanssa ja erehdyin siinä sivussa harjoittelemaan seuruun käännöksiä ilman koiraa. Hyi Saara, kuului kommentti. Lähden liikkeelle saman tien käskyn sanoessani ja koira ei ehdi mukaan. Kävelen liian hitaasti, laahustan. Teen käännökset huonosti. Täyskäännöksessä lähden jatkamaan niin nopeasti ettei koira voi millään ehtiä mukaan. Ja niin. Harjoiteltiin niin että ihmiset olivat koiria toisilleen. Voi kun on vaikeaa koittaa arvata mihin ohjaaja on kääntymässä. Voi kun on selkeää että ohjaaja tekee väärin, jos rinnalla kävelee kolme eri "koiraa" ja kaikki tekevät samat virheet. Voi kun tämä toko on niin suunnattoman surullista.

Harjoiteltiin ja hinkattiin. Ja hinkattiin ja hinkattiin. Ja noloa mutta totta, en oppinut mitään. Pitäis hitsata omaa päätäni että saisin sen oppimaan uusia asioita. Miten mä voin vaatia koiraltani oppimista kun ite en opi yhtään mitään, koskaan, ikinä.

Sitten kun oli oikeasti meidän vuoro treenattiin vaan Possu. (En halua edes ajatella minkälainen tokoangsti Stefan kanssa treenatessa ois tullut, viikkoa ennen SM:iä.) Possun ongelma oli päälakikosketus seuruussa. Paitsi ettei ollutkaan. Possun ongelma oli ohjaaja. Ohjaaja lähti liikkeelle heti käskyn annettuaan niin että Possun piti yliyrittää ja mätkiä päälaellaan mua reiteen. Ohjaaja palkkasi samanaikaisesti vapautussanan kanssa niin että Possun piti heilutella päätä nähdäkseen millon mä heilautan käteni johonkin suuntaan. Hyi mikä kamala ohjaaja. Kun aloin toimia järkevästi, mihin en todellakaan pystynyt edes kahdella peräkkäisellä toistolla, alkoi Possukin toimia. Kuinka kamalaa. Kuinka hienoa sinänsä etten ookkaan opettanut koiraa väärin vaan itseni. Kuinka surullista että vika oli taas kerran vain ja ainoastaan minussa. Kuten koirien kanssa aina, harvoin törmää ongelmaan jonka syy ei löytyisi peilistä. (Käyn ostamassa erityisen tokopeilin tätä itsetutkiskelua varten.)

Ei siinä sitten mitään, mun on opiskeltava lisää. Koira toimii kun ohjaaja toimii. Ja Jonna totesi vielä senkin, hyvin surullisesti (nyyh painan korvat vasten päätä ja näytän hakatulta), että jos mun treenit olis aina funktionaalisia, oltais maajoukkuetasoa. Kuinka kamalaa, koska tottahan se on. Treenimäärissä en häviä huipuillekaan, mutta taidoistahan se on kiinni. Ja hyvin paljon myös siitä että muistaisin ajatella kun tokoilen. Enkä vain härväisi suunnitelmattomasti eteenpäin.

Mutta treenit ei loppuneetkaan siihen. Kun vein Possua autolle, päästin sen hihnasta irti jo auton luona, kun ajattelin vielä pissattaa sen ja Stefan. Ja sitten se sinkosi! Mä en yleensä päästä Possua irti ennen autoa, koska karkailuongelma elää ja voi paksusti vielä autoon mennessä, muuten Possu on hallittu, hillitty ja harmiton. Ehkä. Nyt se kuitenkin sinkosi, ja mä juoksin karjuen perään. Jonna seurasi vierestä ja käski ajaa sen helvettiin, vastoin tavanomaista "juoksen sen kiinni ja pöläytän" -toimintamallia. Joten hääsin sitä. Ja hääsin ja hääsin. Oon koittanut sitä joskus, mutta Possu ottaa aikansa ennen kuin ottaa mut vakavasti, joten en oo saanut sitä ikinä oikeasti katoamaan. Nyt kun oli kannustusjoukot mukana sain ajettua sen pois, ja seurasi jatko-ohjeita. Jonna ojenteli mulle esineitä, ja kun Possu lopulta oli riittävän nöyrää tyttöä, kutsuin sen luo ja lähdin kävelemään sen kanssa autolle. Koira irti. Ja tietenkin se taas jäätyi matkalle koska se ei halua autoon. Joten viskasin muoviämpärin sen perään. Ja voi kun Possu traumatisoitui iäksi ja kaikkea. Oikeasti se vain järkyttyi, koska normaalistihan jos se ei anna mulle kiinni se on turvassa tasan niin kauan kunnes luopuu leikistä. Nyt kolisevat muoviämpärit toivat mulle odottamattoman edun, ja häädin Possun taas horisonttiin. Missä se vietti suorastaan häiritsevän pitkän ajan, ennen kuin lopulta, kierreltyään ympyrää ja yritettyään mielistellä joka ikistä vastaantulijaa, se juoksi mun luokseni häntä suorana ja hyvin surumielisenä.

Ja sit lähdettiin taas autolle. Nyt se tuli autolle asti, muttei suostunut menemään sisään. Joten häätö, karjumista, ämpärin kolistelua. Nyt ei mennyt kauaa että se palasi mun luo, ja, ihme ja kumma - HYPPÄSI ITSE AUTOON. Mistä kehut ja koira takas pihalle autosta, kentälle ottamaan muutama perusasento ja takas autoon. Ja ta-daa, Possu meni kiltisti, ilman hihnaa. Palkka nameina tällä kertaa ja vielä kerran. Nyt se jo kulki mun edelläni ja loikkasi autoon käskyä odottamatta.

Huaah. Toi koira. Oon niin järjettömän tyytyväinen että se elää ja voi vahvasti tollaisista keinoista huolimatta. Stefaa jos heittäisi muoviämpärillä sadan metrin säteelle, juoksisi se itkien kotiinsa. Possulle saatan viskata ämpärin jalkoihin, se ottaa juoksuaskelia ja loukkaantuu verisesti. Mutta ei traumatisoidu tai pelästy. Tosiasiahan on myös se, että jos se ei olisi noin kova, jääräpäinen ja pieniin pakotteisiin reagoimaton, se ei tarvitsisi tälläisiä keinoja. Jolloin ei olisi myöskään mitään iloa siitä että koira kestäisi ne. Koirat on niin tätä. Jokaisessa on ne hyvät ja huonot puolensa, ja hyvien mukana tulee huonoja. Ja joskus jopa huonojen puolien kanssa hyviä.

Joka tapauksessa mua on taas vähän ravisteltu hereille. Tokihan mun koira toimii kun pysyn mukavuusalueella, oli sitten kyse seuruusta tai autoon menosta hihnassa. Mutta se ei kehity. Nyt meen viiltään ranteitani grippiliinalla.