Tämä on ollut vaikea päivitys kirjoittaa, mutta en usko sen muuttuvan helpommaksi vielä pitkään aikaan.
Perjantaina 26.4. käytiin kaverin kanssa lenkillä tokotreenin jälkeen. Stefa ei juurikaan juoksennellut, vaan pääasiassa vaan käveli perässäni. Ajateltiin että sitä ei huvita juosta kaverin koiran kanssa, Stefa kun ylipäätään kokee kaikki muut maailman koirat vähän raivostuttavina. Mutta siinä kaikki. Ei mitään sen kummempaa. Lauantaina vein Stefan kaverilleni hoitoon, se oli normaali ja jäi sinne nukkumaan. Sunnuntaina kun hain sen se ei päässyt hyppäämään autoon. Ajateltiin että se on vaan väsynyt hoitoyöstään. Kuitenkin Stefa oli hyvin normaali, vain vähän vaisumpi. Asia joka kiinnitti huomioni oli sen turvonnut maha, mutta toistaiseksi sen olisi voinut ajatella vain ilmaksi mahassa.
Maanantaiaamuna sanoin miehelleni että taidan viedä Stefan lääkäriin. Se ei vaikuttanut kipeältä, mutta joku oli eri tavalla kuin ennen. Stefa on ylipäätään ollut aina sisätiloissa rauhallinen ja huomaamaton, joten ero ei ollut mitään mitä olisin osannut nimetä. Mieheni totesi että hänenkin mielestään kaikki ei ole nyt kunnossa, joten nappasin Stefan mukaan töihin ja aloin soitella eläinlääkäreitä läpi.
On muuten vaikeaa saada eläinlääkäriaikaa arkena. Soitin kaikki paikkakunnan pieneläinklinikat läpi, osan kahdesti. En kadehdi hoitajia jotka joutuvat vastaamaan puhelimeen ei oota, kun itkevä omistaja pyytää edes kipulääkettä ettei koira kuole käsiin kärsien.
Saatiin sitten parin tunnin soittelun jälkeen Lapuan kunnaneläinlääkärille aika, ja hain mieheni mukaan. Jostain sitä vain tiesi että tämä matka taitaa olla viimeinen.
Ja niin. Stefan sydän oli pettämässä, osittain jo pettänyt. Sillä oli jatkuva rytmihäiriö ja pulssi kahdessasadassa. Vajaatoiminta oli täyttänyt sisäelimet nesteellä, ja siksi koira oli turvonneen oloinen. Hoitoa olisi voinut yrittää, lääkkeellä joka pakottaa sydämen pois rytmihäiriöstä ja toisella joka poistaa nesteen, mutta tila ei olisi kuitenkaan parantunut, sen paheneminen olisi vain hidastunut. Pelkäsin aina osaanko päästää irti kun sen aika on, mutta nyt ei käynyt mielessäkään yrittää lähteä pitkittämään.
Sen verran kysyin ehdittäisiinkö käydä Stefan kanssa vielä yksi lenkki ennen pois pääsemistä, ja vastaus oli lohduton - ei se ole siinä kunnossa että se saisi lenkkeillä enää yhtään. Hullua, koira oli omin jaloin kävellyt sisälle, ja näytteli vahvaa ja tervettä viimeiseen asti. Ja sellainenhan Stefa aina oli, ei se näyttänyt kellekään jos joku oli vialla, vaan kätki kivut ja pärjäsi parhaansa mukaan.
Aina toivoin että kun tämä käy se käy äkkiä. Mutta en silti osannut arvata että se kävisi näin yllättäen. Eläinlääkäri vakuutti että Stefa ei ollut kivuissa - vaikka ei se varmasti hyvinkään voinut, jatkuvan rytmihäiriön ja tiheän pulssin kanssa. Ja niin virkeä se oli, ettei sen käytöksestä arvannut asioiden olevan vialla kuin minä ja mieheni. En osaa vieläkään ihan nimetä mikä siinä oli poikkeavaa, enemmän se oli vain tunne että rakas lemmikki ei ole aivan normaali.
Ja Stefa jäi sinne. Me lähdimme kotiin ja itkimme vuolaasti.
Tiistaina menin jo töihin, vein koirat taas hoitoon ja hain ne sieltä keskiviikkoiltapäivänä. Tällä kertaa väsyneen oloinen koira olikin Tesla. Tulimme kotiin, laskimme pitsalaatikot pöydälle ja kun Tesla sitten yritti nousta makuulta ylös oli todettava että jahas, eläinlääkäriin taas, ja pitsat jäivät jäähtymään pöydälle. Siinä vaiheessa kun kaksi ja puolivuotias koira ei hallitse takapäätään ei kaikki ole ihan kunnossa.
Jännittävällä tavalla vappupäivänä eläinlääkäriajan sai yhdellä puhelulla ja lähdimme Peräseinäjoelle. Teslan oli mennyt maha vähän sekaisin maanantaina annetusta punkkikarkotteesta, se oli ollut tiistaiaamuna jo terveempi ja olin uskaltanut jättää sen hoitoon, jossa maha oli mennyt taas pahemmaksi, vaikka koira olikin muuten virkeä ja terve. Olin saanut sieltä vielä videota koirista keskiviikkoaamulta, jolloin Teslassa ei ollut mitään vikaa. Valtava muutos oli kuudessa tunnissa tapahtunut, kun nestehukkainen koira ei pysynyt enää pystyssä.
Keskiviikkona Teslaa nesteytettiin päivystyksessä ja se sai pahoinvointilääkkeen. Seuraava yö oli hirveä. Tesla oli niin kipeä että se piti auttaa ylös makuulta. Se pystyi seisomaan, ja suostui kävelemään perässäni kun houkuttelin sitä. Mutta takapää oli tosi hutera, ja nuorta koiraa makuulta seisomaan nostaessani mietin tosissani päättyykö tämä viikko niin että minulla on enää yksi koira. Torstaina jatkettiin meidän omalla klinikalla Teslan nesteytystä ja tutkimuksia. Kumpikin eläinlääkäri epäili punkkikarkotteen aiheuttaneen oireet, jotka johtivat tosi pahaan suolistotulehdukseen. Pinnallista mutta totta, kummankin hoitaneen lääkärin kanssa käytiin ensimmäisenä läpi Teslan viikon päästä alkavat MM-kisat ja käytettävien lääkkeiden dopingvaroajat. Totuus oli kuitenkin hyväksyttävä, niin paljon kun se meitä kaikkia harmittikin - Teslalle oli pakko määrätä antibiootit, ja hyvästellä sen myötä seuraavan viikon FMBB-kisat.
En edes käy läpi kaikkea tähän liittynyttä tunneskaalaa. Olin niin kertakaikkisen huolissani Teslasta, ja helpottunut kun se tuli kuntoon, että pettymys MM-kisoista alkoi vasta seuraavalla viikolla. Ja vasta seuraavan viikon torstaina tajusin että Stefa oli poissa. Heräsin aamulla ja itkin, ja koko päivä meni surukohtausten vallassa. Onni onnettomuudessa en ollut siellä Tsekeissä kun tämä tapahtui, torstaina oltaisiin oltu kehässä.
Ja niin. On ollut tyhjää. Tunne siitä että Stefa on vain hoidossa jossain on haihtunut. Ennemmin tuntuu että se oli vain kaunis uni, ettei sitä koskaan ollutkaan. Pelkään unohtavani sen. Treenattu ei olla kuin vähän jälkeä ja tottista, tuntuu pakkopullalta. Tuntuu että viimeinen puoli vuotta on hukkaan heitetty, kun ei mentykään MM-kisoihin, ja nyt on varmaan kaikki unohdettu kun ei ole enää kiinnostanut. Tuntuu niin turhalta kaikki. Ei ne koetulokset Stefaakaan parantaneet.