 |
| Kuva Sarita Suokas |
Pehme Kiisu, eli Hilpeän Tokio.
Jos aiemmat koirani olivat lyhyellä harkinnalla hankittuja, niin tämä vasta olikin. Tunnen Kiisun kasvattajan Saritan jo vuosien takaa, ja hänen chihuahuansa ovat ihastuttaneet minua aina. Tarkoitus ei silti tosiaankaan ollut hankkia itselle sellaista. Keväällä jännitin Saritan mukana pentueen syntymää, olin mukana keskustelemassa pentueen nimistä, ja kerroin vielä auliisti että suosikkini on tuo bordercollien värinen Tokio.
No, Sarita taisi jo silloin mainita, että Tokio voisi olla ihan sopiva tokokoiran alku, mutta eihän meille mitään chihuja muuta. Tokio muutti uuteen kotiin.
Ja sitten Tokio palasi takaisin. Reipas ja lupaava pentu oli osoittautunut uudessa kodissa araksi ja vaikeaksi. Sain pennusta runsaasti videoita ihan keskustelusävyyn, "näetkö sä tässä käytöksessä sen, mitä uusi koti näki". Ennen kaikkea kasvattajalla oli huoli omasta koiranlukutaidostaan, ja siitä, oliko tulkinnut pennun luonteen aivan väärin.
Ja sitten sain niitä videoita lisää. Kun Tokio tapasi uusia ihmisiä, kun Tokio käveli pimeässä yksin treenihallille, kun Tokio teki hallilla käsikosketusta. Ja sitten huomasin kysyväni Saritalta "mitä sä teet viikon päästä jos tuun hakemaan ton sulta pois?"
Ja sitten Tokio ei ollutkaan enää Tokio, vaan Pehme Kiisu. Ja voi mikä Pehme Kiisu. Sellainen koira, että miten se voi olla tottakaan. Piti keskittyä vaan sen rauhassa kasvamiseen, koska pelko arkuudesta oli olemassa. Aloin kuitenkin kuin vahingossa opettaa sille pieniä höpöhöpöjuttuja, maahanmenoa ja kapulanpitoa. Ja miten se ajattelikaan eri tavalla kuin paimenet! Kiisu oppi samalla niin kertakaikkisen nopeasti ja hitaasti, että vaati minulta vähän aivotyötä ymmärtää mitkä keinot jättävät koiraan muistijälkiä, ja mitkä eivät. Ja sen jälkeen palaset jotenkin loksahtivat kohdalleen. Kiisusta tuli niin helppo ja ennalta-arvattava, että sille lähtee ihan riemulla opettamaan kaikkea uutta, ja voin jo etukäteen kertoa mikä sen kanssa tulee toimimaan. Kiisun pään sisään oli helpompi päästä kuin yhdenkään aiemman koirani vielä koskaan.
Lopputuloshan me nähdään kuitenkin vasta vuosien päästä - auttaako, että ymmärrän sitä, auttaako että se on nyt motivoitunut ja reipas. Miten käy kun aletaan tehdä pidempiä paikallaoloja ja palkattomia suorituksia? Miten Kiisu reagoi koejännittämiseeni? Selviääkö mulle lopulta, miksi harrastuschihuahuoita on vaan kourallinen rodun suosioon nähden?
Ja sitten taas se riemu, että millään näistä asioista ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Jos epäonnistun täysin ja Kiisusta tulee vaan parin keskeytetyn alokasluokan kokeen koira, niin se on kaikesta huolimatta niin kiltti ja helppo ja rakas, ettei syö mun sohvaa vaikka jäisikin pelkäksi kotikoiraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti