Status Quo: In the Army now

Varuskuntasairaalasta kirjoittaa tylsistynyt päivystäjä!

Rood Karvanoppa on lomaillut äitini luona viimeiset kolme kuukautta kun minua on Niinisalossa koulutettu lääkintämieheksi. Raportteja koirasta saan useita kertaa päivässä, yleensä tyyliä "koirasi tökkii, koiraasi pitää koko ajan rapsuttaa, koiraasi pitää koko ajan lenkittää". Kyllähän minä sen tänne ottaisin jos voisin, mutta en usko että yksikön päällikkö arvostaisi tuvassamme nukkuvaa bordercollieta.

Treenaaminen on siis jäänyt, ellei oteta lukuun eräänä lomaviikonloppuna riehuttamaani esineruutu- ja hakutreeniä, kun laitoin koiran etsimään vuoroin lelujaan, vuoroin itseäni. Täytyy sanoa, että ensimmäiseksi hakuharjoitukseksi homma meni ihan hyvin, kun laitoin apuohjaajan(äiti-parkani) pitelemään koiraa, piilouduin itse metsään ja "etsi äijä" komennolla Rood Karvanoppa tajusi heti mistä oli kyse. Muutaman kerran teimme tälläistä yksinkertaista harjoitusta, ennen kuin Rood päätti että minun mukanani pitämät lelut ovat turhia, ja kävi ensin hakemassa syvemmältä metsästä kunnon tukin ja raahasi sen sitten minun luokseni. Kyllä siitä hakukoiran saisi, kun vain pääsisin täältä gineksestä sitä treenaamaan :D No, ensi keväänä sitten.

Esineruutukin sujui, kuten aina. Kyllä se piski vaan osaa. Ja on ihanaa treenata sen kanssa, kun se on ollut niin pitkään turhanpanttina, että ottaa kaiken tosissaan ja riehuu henkensä edestä. Motivaatiota siis ainakin löytyy.

Valkohäntäpeuranmetsästyskin alkoi, ja kävin tietenkin metsästyskauden alkupäivänä ampumassa jälleen seuran ensimmäisen peuran. Peuran onneksi, Roodin epäonneksi, muistin vielä kuinka ammutaan muullakin kuin rynnäkkökiväärillä ja verijälkikoiraa ei tarvittu. Sitäkin Rood pääsee varmaan touhuamaan, riippuen siitä kuinka ruosteessa isän ja veljen ampumataidot ovat. Toistaiseksi Roodin tehtäväksi jäi vain tarkistaa ruumis väärien hajujen varalta. Kyllä se ihan peuralta haisi, sanoi koira.

Rood ei ole ikinä oikein välittänyt peurojen jaloista, joten päätin tarjota niitä tutuille koiraihmisille, sivubisneksenä :D Jätin fiksusti jalat sitten kuistille kun tulin lahtivajalta elinten ja raajojen kanssa, enkä katsonut millä puolella ovea koira oli. Kun sitten muistin ottaa koiran sisälle, olivat kaikki peuranjalat jo onnellisesti kadonneet, todennäköisesti äidin kukkapenkkiin. Tietenkin ne jalat olivat jänniä sen ainoan kerran kun en niitä yrittänytkään koiralle tarjota vaan olin suoraan viemässä ne muualle. Mutta hei, kyllä näitä peuroja vielä kaatuu ja jalkoja riittää. Pitäköön Rood nuo ensimmäiset neljä, katkon niitä lisää jahka ehdin.

Terveisin Niinisalon Terveysaseman päivystäjä Tykkimies Takku. TJ 186. Loppu.