Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Marilyn Manson: The Nobodies

Nyt ragequittaan koko koiraharrastuksen.

urbaanisanakirja.com
Stepsun kanssa oltiin tänään kakkosluokan hakukokeessa. Jännitin aivan käsittämättömästi. Oltiin tehty esineruutua nyt kuurina, ja vieraat esineet ja syvät pistot ei olleet enää ongelmia. Silti jännitti. Ystävällinen koetalkoilija toteskin mulle, että jos mä alan itkee, on parempi sit jatkossa treenata esineruutua aina itkien. Että on sit koiralle riittävän mustavalkoista.

Mutta. Oltiin vuorossa toisena. Sain Stepsun hyvin viriteltyä, se oli hyvin lähdössä ruutuun. Pamahti sinne heti takanurkkaan, ja tuli heti takaisin. Epätavallista. Yleensä se lähtee etsimään sieltä takalaidasta sitten, eikä tee tuollaisia villejä juoksupistoja. Lähetin vierestä uudelleen, teki taas piikkipiston. Tälläisiä piikkejä tehtiin koko alue läpi. Sitten koira alkoi harhailla, ei enää mennyt minne ohjasin, söi ruohoa.. Tarvitsi useita käskyjä tullakseen luo ruohoa syömästä! Tavatonta, koska Stefa. Aikahan siinä sitten loppui, eikä esineitä noussut. Taaskaan. Kiva. Mutta en itkenyt.

En yllättävää kyllä edes lannistunut tästä, koska viimekskin oli tulos tullut ilman esinepisteitä. Ja tulos tulisi nytkin, jos kaikki maalimiehet löytyisivät. Joten lähdettiin hakuradalle, no, edelleen aivan jännittyneinä, mutta ei itkien.

Maasto oli todella hankala. Keskilinja oli leveä metsätie, jonka laidoilta alkoi pöpelikköä, risukkoa, kivikkoa. Koiralle oli vaikeaa löytää lähetyslinjaa. Oli vaikeaa saada Stefaa uppoamaan. Vasemman etukulman se upposi syvälle, tarkisti nätisti. Kun lähetin oikealle, Stefa kääntyi kohta pian eteenpäin, ja jouduin lähettämään sen uudelleen. Olin jo edennyt kun lähettelin sitä uudelleen, ja unohdin ottaa sen huomioon sitten kun lähetin takaisin vasemmalle. Sinne jäi sitten tutkimatonta aluetta.

Jatkoin pistotusta, koira upposihyvin, teki nättiä pistoa. Oikealta puolelta se tuli sitten rullan kanssa. Lähti ilmaisemaan läpi kammottavan ryteikön, edettiin sitten kävelyvauhtia kun en vaan päässyt kovempaa. Mutta, Stefa löysi maalimiehelle, tuli hienosti sivulle, seurasi mallikkaasti keskilinjalle. Täydet pisteet tästä ilmaisusta. Keskilinjalla tuomari sanoi että "nyt ollaan satasen kohdalla". Mun päässä jysähti, tajusin että tää oli nyt tässä, eka jäi. Koitin olla näyttämättä sitä, koitin ajatella että okei, nyt ei oo enää paineita, voidaan tehdä hyvin tää loppu. En onnistunut. Stefa peilasi heti. Se ei mennyt pistoille enää. Kääntyi takaisin kahden metrin päästä. Jäi syömään ruohoa. Ei tullut käskyllä pois ruohoa syömästä. Jotenkin sinniteltiin kahteen sataan asti. Kysyin paljonko meillä on aikaa. "Minuutti." "Kannattaisko mun nyt keskeyttää kun se on ihan sijaistoiminnoilla?" "Sijaistoiminnoilla on joo. Päätät ite." "Mä lähetän sen vielä niin että saan sen uppoamaan ja jätän sitten siihen, josko saisin syyn kehua." Lähetin sen yli kivikasan, kehuin heti kun se ylitti sen. Tuli takaisin ja keskeytin kun oli vielä puoli minuuttia jäljellä.

Jälkeenpäin sain kuulla, että vika maalimies oli juuri sen kyseisen kivikasan takana. Mutta ei se mitään olisi muuttanut, jos olisin sitä sinne pommitellut. Jos ei olisi ehtinyt ilmaista, olisi jäänyt vain tätäkin pahempi mieli. Eka maalimies oli tosiaan siellä vasemmassa etukulmassa, ei ollut ekalla pistolla käynyt ihan siinä, vaikka riittävän syvällä oli ollutkin.

Pisteitä saatiin huimat 62. 40 ekasta maalimiehestä, 10 ilmaisusta, 12 työskentelystä. Pidättelin jo itkua kun sanoin tuomarille että ei me tulla tottikseen. Ei olisi kannattanutkaan, seuruu on siinä kunnossa että kokeenomainen suoritus vie sitä vaan taaksepäin, laukauksilla niiaa, ja kuuleman mukaan esteet olivat pahasti jäässä. Jälkeenpäin kuulin että yksi kokeen koira oli tipahtanut a-esteeltä, joten varmuuteni oikeasta ratkaisusta jäi.

Tulin metsästä ja sain vaan mumistua että yksi ukko vaan nousi. Leila seurasi autolle, vaikka olisin vaan tahtonut olla yksin ja pidätellä itkua. Ja puhui musta sen pahan olon pois. Ihan mahtavaa että mukana oli ihminen joka oikeasti tietää mun koiran, on treenannut sitä yhtä paljon kuin mä ite, tietää että se toimii jos se pystyy. Ja että se on herkkä ja peilaa muhun, sillä ihan silkkaa paineistumistahan toi oli. Helpotti. Ja saavutin tavoitteeni, selvisin kokeesta itkemättä! Hyvä me!

Ps. Leila ja Lumes saivat HK2:sen. Tää pelasti kaiken, olen yhtä ylpeä kuin jos kyseessä olisi oma koira. Hakuryhmät on jänniä, siinä hitsaudutaan niin tiiviiksi treeniporukaksi, että nähdään niiden muiden koirien vahvuudet ja heikkoudet, potentiaalit ja riskit. Ja osataan arvostaa sitä onnistumista, kun nähdään että se ei tule vahingossa, vaan sen eteen on nähty aivan käsittämätön vaiva. Meidän hakuporukka <3 p="">

1 kommentti:

Tiia, Käämi ja Kide kirjoitti...

Me käytiin aika monta jälkikoetta ennen ekaa tulosta. Teillä sentäs oli jo alokasluokan tulos! Eli ei ressiä, aina ei mene niinkuin suunnittelee. Seuraavalla kerralla sitten menee. Tai sitä seuraavalla.