YUP: Normaalien maihinnousu

Eilen me normaalit nousimme maihin Seinäjoen Katajalaakson ulkoilualueelle. Saimme yleisöä epänormaaleista, jotka luulivat että olimme telttailemassa, kun kannoimme kirjavia lasten leikkitelttoja metsään hakupiiloiksi. Ja yhtä roskista. Ja kahta koiran kevythäkkiä. Ja yhtä kompostikehikkoviritelmää. Ja hirveää määrää naveja ja pressuja, harhautukseksi rullakoiralle.

Kävi siis niin, että eilen illalla puoli viiden maissa istuin sohvalla treenisuunnitelma edessäni. Tai siis, minulla oli tyhjä valkoinen paperi ja kynä, ja mietin että joojoo. Esineruutua pitäisi tänään vielä tehdä. Ja ilmaisuja, mutta kun ei ole maalimiestä, perhana.. Ja ennen kuin pääsin tätä perhana-ajatusta loppuun soi puhelin. Siellä on Liis. "Lähdetkö tunnin päästä Katajalaaksoon treenaamaan, otettais vaikka esineruutua ja ilmaisuita?" Niin että mikäs siinä sitten, hassu yhteensattuma!

No, minähän pakkasin koiran ja palkat ja lähdin. Siellä meitä sitten oli, kolme normaalia, oheistarvikkeinemme ja viiden koiran kanssa. Ja yleisönä puoli Seinäjokea. Eivätkö ihmiset enää sauno lauantai-iltaisin? Ihme villitys lähteä kävelylle siihen aikaan..

Ihan eka tallattiin pari jälkeä. Minä en tallannut, katselin vaan suu auki vierestä miten se oikein tehdään virallisesti. Nemin kanssa jälkiä ajettiinkin, mutta ei meillä niin pitkiä janoja ollut kuin Heidin Hempukalla.

Noh, jätettiin jäljet vanhenemaan ja otettiin esineruutua. Mulla oli ajatuksena ottaa näkyvällä paikalla, elikkäs tiellä, pitkää matkaa. Eli joku olisi kipannut pipon koiran nähden viidenkymmenen metrin päähän ja mä olisin lähettänyt kauheenhyödyllisenkollien sitä sitten hakemaan. Mutta eihän me niin tehty! Liis ja Heidi päättivät että pöh, kyllähän me tuolle metsään ihan oikea esineruutu tehdään.

Niin että mua sitten jännitti. Ollaan harjoiteltu vain nurtsilla tähän mennessä, ja nyt mentiin METSÄÄN. Ja Stef on jotenkin niin pönttö esineiden kanssa, että se kompastuu niihin ennen kuin löytää ne. Mutta minäpä erehdyin. Liis kävi viemässä pipon metsään, esineruutukoira juoksi metsään, nuuhki hetken, ja selvästi hajun perusteella löysi sen esineen.. Ilahtui siitä vielä niin paljon että jatkoi matkaansa pipo suussa etsimään lisää niitä, tai jotain, mutta huusin sen tietenkin takaisin ja luovutus oli täydellinen kun koira muisti että näinhän se pitikin mennä. Otettiin vielä pari toistoa. Ja voi että Stefa oli vaan niin HYVÄ. Se löysi tosi kaukaa ne esineet, sitä ei häirinnyt ettei se nähnyt kun esine putosi, sille riitti että joku käveli edestakaisin sen ruudussa, täytyyhän siellä silloin jotain olla. "Kenkä" -käskyllä Stefa irtosi ihan uudella tavalla, löysi esineen ennenkokemattoman helposti ja palautti sen täydellisesti.  Niin että minä lähinnä seisoin suu auki ja mietin, että harjoitteleekohan toi koira ilman mua. Koska maasto oli vaikeampi, esineen vei joku muu kuin minä, se ei ollut lainkaan näkyvillä, esineet olivat kauempana kuin yleensä, tallottu alue oli leveämpi kuin mitä ikinä olen tallonut.. Joo, selvästi joku treenaa mun koiraani öisin kun nukun. Heidi ja Liis sen sanoivatkin: meillä on tässä melkein valmis esineruutu jo. Ristus!

Treenattiin esineet vielä Huti-kelpiellä ja Hempukka-groenendaelilla, ja viimeiseksi eläkeläinen, tokon MM-edustusjoukkueessa tänä vuonna kultaa hakenut Mette-groenendael haki metsästä ne esineet mitä nuoremmilta jäi. Se on kyllä tehokas mummo.

Ja sitten niitä ilmaisuja. Nolotti kamalasti, kun en ole niitä treenannut sitten viime kerran Liisin kanssa, kun en tiedä kuka lähtisi meille maalimieheksi. Niin että ajattelin ettei siitä tulisi mitään. Ollaan me tietty ruokakupille harjoiteltu, ja Stefa ottaakin heti rullan maasta kun tietää, että syömään pääsee vasta kun mä olen saanut rullan. Mutta maalimiehelle sen hinku on niin kova, että rulla unohtuu täysin.

Mutta mitä vielä! Stef kun näki rullan, se nappasi sen heti suuhunsa, olin taas ihan järkyttynyt. Ei se ennen näin ole tehnyt! Napsautin liinan kiinni ja koira juoksi. Se yhdistää tuon liinan kiinnitysäänen jo tosi hyvin "näytä" -käskyyn, ja lähti yhden toiston jo pelkästä naksauksesta. Kannatti ottaa liinan kiinnitys mukaan, mua näet varoiteltiin että näin voi käydä. Ja näinhän siinä tosiaan näyttää käyneen. Kaikkea sitä.

Vaikeustasoa lisäsi myös se, että mä harjoittelin mukana juoksemista. Se oli kamalaa :D Yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia. Oon ihan hukassa sen rullan kanssa, kun pitäisi kiinnittää liina ja tarvitsen siihenkin jo kaksi kättä, ja sitten kun on rullallinen liinaa jossa mun pitäisi roikkua kiinni sillai fiksusti etten nykäise yllättäen koiraa kun se lähtee liikkeelle.. AARGH! Hirmuisen vaikeaa! Ensimmäisellä kerralla kun tätä koitin, nykäisinkin liinasta, Stef pysähtyi ja epäröi, mutta sanoin että menemene, ja se jatkoi matkaa maalimiehelle. Seuraavalla kerralla koira vilkaisi minua ohimennen, että varmasti pysyin mukana. Kolmannella kerralla mukana roikkuessani osasin jo! Stef ei ahdistunut, minä sain pidettyä liinassa täydellisen jännitteen, onnistunut suoritus kummaltakin!

Ja mikä parempaa, viimeisillä toistoilla Stef otti jo rullan maasta! Siis MAASTA, uskomatonta! Pahin este on ylitetty, kun se tajuaa hakea rullan ennen lähtölupaa. Nyt vaan vaikeutetaan se rulla maalimiehelle asti, mutta sen ei pitäisi olla enää niin iso ongelma. Oon niin ylpeä. Stef oli tätäkin harjoitellut itsekseen, se ovela pikkunarttu.

Sitten treenattiin vielä ne oikeasti hakua osaavat koirat. Ja tässä vaiheessa alettiin saada enemmänkin yleisöä. Aiemmin paikalla oli käynyt jo vanha täti rotikkansa kanssa, ja olisi kauheasti halunnut päästää koiransa leikkimään meidän koiriemme kanssa.. Siitä onneksi selvittiin kohteliaasti, ilman konflikteja, ja mummo jatkoi matkaansa treenejämme suuremmin häiritsemättä. Tosin meinasi se hakea jäljen janamerkin sieltä metsästä, mutta luojan kiitos jätti sen sinne! Siinä vaiheessa pukkasi jo kylmää hikeä, että pitääkö meidän ajaa pikkumummo rotikoineen tiehensä jälkeä sotkemasta.. Mutta rotikka oli onneksi niin lihava, ettei päässyt ojan yli metsään, ja ongelma oli ohi.

Mutta tosiaan. Huti-kelpiellä harjoiteltiin palkkaamattomuutta pistoilla. Olin siirtyvä maalimies, ja palattuani keskilinjalle sinne ilmestyi nuorisojoukko(20-30 -vuotiaita = nuorisojoukko :D ) kanssani keskustelemaan. Hutilla oli juuri viimeinen ilmaisu lähtenyt, Liis juoksi sen luo kun koira haukkui maalimiehellä. Iso ja pelottava hevimies multa sitten kysyi, että uskaltaako tästä mennä, mitähän treenejä nämä ovat. Ystävällisesti kerroin että palveluskoirien hakutreenithän nämä. Mies nyökkäsi kavereilleen, ja totesi mulle asiantuntevasti "Joo, se on sit hyvä. Mä aattelin että teillon suojelutreenit ja täytyy varoo ettei tuu purruks. On tosi komee rotikka tuolla ilmasulla." Nyökkäsin nauruani pidätellen kun porukka jatkoi matkaansa. Harvoin sitä ruskeaa sporttimallista laiheliinikelpietä komeaksi rotikaksi kehutaan. Mutta Huti oli vaan kamalan tyytyväinen, kun kerroin sen saamasta palautteesta. Hieno ruskea rottweiler.

Lisää yleisöä saapui, kun järjesteltiin Hempukkaa varten piilot uuteen järjestykseen. Ystävällinen papparainen tuli kyselemään että telttaretkellälös tytöt on. Juu ei. Sitten se kertoi meille ummet ja lammet lapinkoiristaan, ja ilahtui hirveästi nähdessään Hempukan. Oli kuulemma tyttärellään samanlainen pelki, joka harrasti raunioita. Mikäs siinä, kiva pappa, mutta ei käynyt Heidiä kateeksi treenata koiraansa yleisön edessä. Itseäni olisi hermostuttanut.

Nuorisojoukkokin palasi jossain vaiheessa kun pappa oli lähtenyt, ja koiraekspertti heitti mulle vielä läppää onko maalimiehet kaikki löytynyt. Totta kai. Mikäs siinä. Ei vaan, mukavaa että porukka ulkoilualueella oli ystävällistä ja koiramyönteistä. Kelpasi treenata koiraa, kun ei tarvinnut kellekkään perustella että joo, palveluskoiratehtävään koulutettavaa koiraa saa pitää vapaana, että älkää huutako meille.

Todettiin sitten vielä, että sotilaskoulutuksestani oli arvaamatonta hyötyä. Treenikaverit lähes mykistyivät ihailusta rullatessani harjoituspiilon pussiinsa. Joo, ei se ollut mitään kun vertaa naveen.. Tai niihin hirmuisiin huopiin, joita sai joukkosidontapaikalla kuivailla ja pakata takaisin pusseihinsa, yööök..

Ja niin. Mentiin Villen kanssa kihloihin tällä viikolla. Kerron senkin täällä, kun kerran voin :D Ja Leila, lisää mut Facebookiin jos luet tän, niin ei tarvii tehdä statuspäivityksiä blogissa.