Tehosekoitin: Kaikki nuoret tyypit

Uusi vuosi oli aika rankka. Stefa kyyhötti Thundershirtissä sohvannurkassa, mutta oli ihan ok kun telkkari mölisi äänten päälle. Kun sitten kahden jälkeen mentiin nukkumaan, helvetti alkoi. Se tunki viereen tärisemään, käveli koko ajan päällä, läähätti ja oli tosi ahdistunut. Tilannetta ei yhtään parantanut että naapurustossa paukkui aamuyhdeksään. Ei mitkään mahtavimmat yöunet siis.

Mutta siitä selvittiin, ja se on tärkeintä. Possu selvisi suorastaan tosi hyvin! Se ei reagoinut ääniin, kummasteli vain Stefan kummaa käytöstä. Verhojenraosta yritin esitellä sille raketteja, mutta ne eivät olleet jänniä. Paljon mielenkiintoisempaa oli, että joku parkkeerasi autoa kerrostalon pihaan ja käveleskeli siellä. Se olisi voinut olla vaikka joku potentiaalinen silittäjä!

Torstaina sitten heräsin(juuri ja juuri) aamulla tekemään Stepulan kanssa agia. Olin ekaa kertaa hallissa "itsekseni" ja olisin ollut kyllä tosi pihalla jos olisin ollut kirjaimellisesti itsekseni, enkä vapaavuoroilemassa Emmin ja Lean kanssa. Emmi ja Lea tekivät rataa ja neuvoivat minua mitkä pätkät mun kannatti kokeilla Stefan kanssa. Saatiin hienoja onnistumisia, joskin Stefa esitti myös jotain tosi kummaa paimenkäyttäytymistä kiertämällä aina yhden tietyn hyppyesteen. Se oli ilmeisesti jotenkin tyhmä este. Mulle teki hyvää treenata ohjausta niin että joku neuvoi. Omat kouluttajantaidot ei riitä vielä mihinkään muuhun kuin yksittäisten esteiden, kuten keppien, hinkkaamiseen.

Possu odotteli hallissa treenien ajan, ja vaikka se mölisi, se mölisi suht vähän. Ehkä siitä on kasvamassa aikuinen!

Perjantaina tehtiin tokoa. Jännitin aika hurjasti, koska en ollut uskaltautunut treenaamaan maanantaisen fiaskon jälkeen, vaikka vannoinkin itselleni niin tekeväni. No, nyt kuitenkin lähdettiin liikkeille silloisilla neuvoilla, ja rohkeana tyttönä jopa päästin Possun ulos häkistä. Ja se karkasi. Tietty. Joten vähän huusin sille, huusin POSSU, ja HEI, ja PERKELE, ja ehkä kuudennella kiljaisulla se kääntyi katsomaan minua alta kulmiensa. Joten toimin! Heitin polvilleni, kehuin, pengoin taskujani. Ratkaiseva tekijä ehkä oli etten tuijottanut koiraa syyttävästi kaiken aikaa, vaan kehuin sitä tuijotellen samalla mahdollisia palkkoja jos se nyt kontaktin lisäksi vielä äityisi niin kiltiksi että tulisi luokse. Possu seisoi paikallaan ja toljotti mua että täh, etkö sä tulekkaan pyydystämään mua karjuen ja savu korvista nousten. Epätoivoisesti ajattelin että hitto, ei tämäkään auta, tajuaahan toi että luoksetuloa näihin palkkoihin vaaditaan niin kuin aina. Ja mitä mä nyt teen, kun tilanne vaan venyi ja venyi. Ja juuri kun olin luopumassa toivosta se sitten lönkytti luo. Että mitä hittoa nainen, ei tää leikki näin mene. Palkkasin sen, ja sitten se ei edes karkaillut! Tahtoi tehdä mun kanssani niin kuin normaali Pentu-Possu aina! JES, mahtava saavutus!

Tehtiin Possukaisen kanssa sitten vielä perusasentoon tuloja ja maahanmenoja. Sen kanssa oli ihana treenata. Ja se oli niin hyvä, että ehkä meidän SM-tavoite voi olla jopa realistinen!

Stepu teki ruutua, jonne se tänään löysi! Sekä seuraamisen alkuja ja kaukojen i-s-i -vaihtoja. Nämä tuntuivat nytkähtäneen eteenpäin. Ehkä mekin päästään sinne maaliskuun voittajan kokeeseen! Tai sitten ei.

Toisella kierroksella Possunen karkasi taas. Toistin saman tempun, ja tällä kertaa se tuli jo luokse paljon nopeammin. Ihme juttuja, olen siis käyttäytynyt tyhmästi aiemmin. Yllättävää. Jatkettiin seisomisilla, joissa se pysyy jo joitakin sekunteja. Se on ihan mahtavaa, koska alkuun se liikutteli etutassujaan, mutta nyt se pääasiassa seisoo kuin tatti! Välillä tassu toki liikahtaa, mutta sitten taas koitetaan uudelleen ja Possu tekee paremmin. Yli-Possu! Loppuun tehtiin vielä jotain ennenkokematonta, eli lähes kokonainen luoksetulo. Jätin Possusen istumaan, marssin tieheni ja kutsuin. Ja sehän pysyi paikallaan kutsuun asti, ja suorastaan lähti hirmuista vauhtia kohti heti kutsulla! Olin aivan järjettömän tyytyväinen, toi on jotenkin todella iso asia mun pikkuruiselle pennulleni!

Stepu teki toisella kierroksella seuraamista ilman alkuja, ja oli iloinen ja motivoitunut. Tehtiin myös vähän kaavanrikkomista liikkeestä istumiseen, koska se sujuu niin hienosti ettei sitä voida sallia, ja luoksetuloja. Luoksetulot tein ekaa kertaa lelutakapalkalla, ja ei hitto kun stopit oli hyviä! Erittäin mallikas suoritus, olin haljeta ylpeydestä! Mun toko-Stefa!

Tänään käytiin sitten Kokkolassa jäsenkorjaajalla. Se oli aika traagista. Saman tien kun Stefa hyppäsi autosta alkoi jäsenkorjaaja päivitellä, oijoi oijoi, toi koira on niin kuin kasaanrutattu sanomalehti. Se näyttää ihan siltä kuin joku koira olisi käynyt sen päälle ja se olisi väistänyt kyljelleen kolhaisten sen samalla. Mä olin varsin järkyttynyt. Mun terve Stefani! Joka on käynyt osteopaatilla ja hierojalla ja ollut ihan kunnossa. Ja nyt se sitten on kasassa.

Pakko todeta etten uskoisi ellen olisi omin silmin nähnyt. Stefan työstämiseen meni KAUAN, sillä oli about kaikki ihan väärässä paikassa. Välillä jänteiden paikalleenlaittamisen oikeasti kuuli, hiljaisena naksahduksena, ja sen erittäin selvästi myös näki.. Kun toinen puoli oli käsitelty, vedettiin etukäpälät rinnakkain. Pituuseroa oli huimat kaksi senttiä! Miten se koira on voinut olla niin jumissa, ettei sen toista tassua saanut vetämälläkään yhtä pitkäksi kuin sen avatun? Takajaloissa ero oli vieläkin suurempi, kolmisen senttiä. Stefaa auottiin yltympäriinsä ja sen kaula ja selkä pitenivät huimasti, samoin kuin korkeus kasvoi. Uskomattominta oli kenties se, kun korjaaja napsautti sille reisilihaksen. Älkää kysykö mistä, se vaan ilmestyi yhtäkkiä Stefan reiteen, jumalattoman kokoinen lihas! Ja toinen reisi oli vielä pikkuinen rimppakinttu. Lopputuloksena Stefa näyttää ihan eri koiralta. Ainakin mulle se näyttää. Tuntuu kuin Stefan pieni pää olisi ruuvattu jonkin toisen koiran kroppaan. Se on aivan VALTAVA, pari senttiä lisää saa sen näyttämään ihan jättiläiseltä. Sen liikkeet ovat ihan erilaiset, kun se kohottaa päätään korkeammalle kuin yleensä, ja kun sen niskaläskimakkara vain haihtui kaulan pituuteen. Lihavuuskin siltä katosi, kun kylkien lihakset napsuteltiin paikalleen, eikä sen etupää ole enää valtava pallo kiinni laihassa takapäässä. HUHHUH. 

Possunenkin käytiin läpi. Sillä oli pikkujumeja kuten kaikilla koirilla, ja suorastaan yksi nikaman väliin jäänyt jänne (no en mä oikeesti tiedä, se se kai oli). Oli kuulemma hyvä kun se löytyi nyt niin että se oli helppo laittaa paikalleen, jos sen olisi antanut olla, olisi se ketjureaktiona sotkenut koiran koko kropan ja muutaman vuoden päästä se olisi ollut tosi kipuinen. Ja korjattavissa kyllä, mutta herkkä palautumaan takaisin kun virheasento olisi ollut siinä niin pitkään. Sen jänteen oikominen olikin kyllä melkoinen show, Possu teki selväksi että kipeää teki, ja lopettakaas jo. Mutta kun se siitä sitten napsahti, yhtäkkiä, pennun riemu oli valtava! Selvästi paikka oli ollut jo kipeäkin. Jäsenkorjaajalle ei kannettu mitään kaunaa, ja palkinnoksi hyvästä työstä Possu lahjoitti tälle ilmaisen naamanpesun, tai parikin.

Varattiin jo seuraava aikakin, koska Stefan jumit olivat sitä luokkaa että ne pitää muutaman kuukauden päästä tarkistaa. Possu sen sijaan on niin vauhdikas otus, että sen kanssa kannattaa pelata varman päälle.

Ps. Suosittelen.