Pyhimys: Rakkauslaulu

Viikonloppuna oltiin Tessun kennelleirillä.

Aloitettiin lauantaina heti yllätysnumerolla, eli Possun viestitreeneillä porukassa. Kuuden koiran treenit, sen enempää koirakoita ei ole tainnut olla yhdessäkään meidän kokeessakaan. Itsevarmana totesin Possun juoksevan ihan kelle vaan, ja Possun veljen omistaja lähtikin meille kaveriksi. Eihän se sitten ihan mennyt niin kuin Strömsöössä, kun muut juoksi viisi etappia Possu juoksi vain kolme. Ensimmäinen matka aalle saatiin toimimaan ääniavulla, minulle se juoksi nätisti, mutta kolmas lähtö A-pisteelle ei sitten enää onnistunutkaan. Noloa myöntää, mutta luulen ongelmana olleen enemmän odotusajat kuin kakkosohjaaja. Ilman muita koiria treenatessa kun ei olla juurikaan odottelua otettu lähetysten väliin, ei ainakaan riittävästi. A-pisteeltä lähdettäessä sain kiskoa Possun lähes takaperin koko matkan, kun sillä oli niin kiire ihanalle ohjaajalle joka jäi pallon kanssa alkuun. Mutta kyllähän sekin unohtuu kun hetken loikoo metsässä.

No mutta, tiedetään mitä treenataan ennen ensi kesän koekautta.

Illalla ajettiin vielä jälkeä. Ollaan tehty Tessulla jälkeä lähinnä yksin, ja se on sellaista kuin minun ja Teslan touhu nyt yleensä on. Tesla jäljestää kolme askelta, palaa mun luo kysymään neuvoa ja jatkaa taas kun annan sille vahvisteen seuraamalla sen perässä. Se ei ole kaunista katseltavaa, ja kun yleensä vielä tiedän missä itse tallaamani jälki menee, annan huomaamattanikin koiralle apuja oikeaan suuntaan.

Ensimmäinen jälki oli rehellisen hirveä, kun paineistuin itse selän takana seuraavasta porukasta, ja hortoilin koiran perässä miten sattuu. Onnekkaasti treenikaverit olivat minua taitavampia jäljen kouluttajia - itse kun olen ihan rehellisesti sitä mieltä että en ole koskaan opettanut koiraa jäljestämään. Possu osasi jäljestää valmiiksi, samoin aikanaan Nemi. Rood sen sijaan ei ihmistä jäljestänyt eikä oppinutkaan, ja vähän sama Stefan kanssa.

Nyt on kuitenkin käsissä koira, jolla selvästi on nenänkäyttöpalikat pään sisässä, mutta en osaa niitä sieltä ottaa esille. Enkä tätä asiaa oikein edes tajunnut, vaan ajattelin että mitäpä tuosta, eiköhän se itsevarmuus jossain vaiheessa kasva niin että minulta vahvisteen pyytäminen lakkaa. Nyt kuitenkin otettiin heti seuraavalla järjellä löysät pois ja lakkasin koiran auttamisen kaikin tavoin.

Itselle on henkisesti raskasta olla auttamatta koiraa jota olen ennen auttanut. Tuntuu epäreilulta vaatia jotain mitä en ole aiemmin osannut pyytää - mutta kai se kuitenkin joskus on kerrottava. PITKÄÄN seisottiin jäljen lähtöpaikalla, kun pysähdyin tuijottamaan horisonttiin heti kun Tesla palasi ensimmäisen kuittausreissun luokseni. Ja siihen se sitten jäi. Pyörimään ja seisomaan ja ihmettelemään. Loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen se kuitenkin lähti takaisin töihin, ja sain vahvistettua käytöksen lähtemällä perään. Teslalle tuntuu merkitsevän todella paljon niinkin pieni käytös kuin yksi askel sen perään. Huomasin sen toimivan naksuttimen kaltaisena vahvisteena. Usean pysähtelyn jälkeen homma kuitenkin lähti rullaamaan ja jäljestys alkoi näyttää siltä kuin sen kuuluukin näyttää. Luojan kiitos, oli se itselle sen verran henkisesti raskasta olla neuvomatta kun toinen pyysi apua. Ja oli kyllä hyvä treeni, opittiin sekä minä että Tesla tärkeitä pointteja joilla lähteä treenaamaan eteenpäin.

Sunnuntaina tehtiin vielä tottista ja esineitä. No, niissä riittää vielä treenaamista, kaikin puolin. Jääpähän hommaa ensi kesällekin.