Eilen mentiin Christa Enqvist-Pukkilan tokokoulutukseen, johon ihan kikseissäni ilmoittauduin heti ekana ilmoittautumispäivänä kello 0:01. Sain toiseksi viimeisen paikan. Tosin, toisella tokoryhmällä oli ollut etuoikeus tähän kurssiin, joten ei ne kaikki paikat minuutissa menneet :D Mutta kysytty koulutus oli enivei. Eikä ihme, jo ennen omaa vuoroa olin kirjoittanut sivukaupalla muistiinpanoja, mieleni oli ihan puhallettu ja kaikki oli yhtäkkiä niin selkeetä ja järjestyksessä. Kaikki Stefan ongelmat tokossa ratkes pelkästään kuuntelemalla muiden koirien opetusta. Puhumattakaan sit siitä kun päästiin itse asiaan.. Pitkään pähkäilin kumman koiran otan, tai en oikeestaan kovin pitkään. Tahdoin tehdä työtä sen asian kanssa, että Possun motivaatio välillä vaan loppuu. Välillä se lähtee menemään (no, ei oo tainnut kuukauteen enää lähteä) ja välillä sitä vaan lakkaa kiinnostamasta kaikki mitä mä sanon. Mulle iso ongelma. Christalle hyvinkin selkeä.
Selitin ongelman, ja näytin mitä se on. Leikin Possun kanssa, se voitti ja juoksi lelun kanssa kauemmas. Se ei ikinä tuo mulle lelua hallissa, ollaan tehty vaan kahden lelun leikkiä. Tällä kertaa se yllättäen toi lelun, kerran, minkä jälkeen jäi kauemmas syömään sitä. Enhän mä oo yrittänytkään kutsua sitä tossa tilanteessa, sillä on se lelu, joten ei se tuu. Oon aatellut että sen luoksetulokäskyn merkitys pienenee entisestään jos huutelen sitä vaikkei koira tuu. Tuleehan se sit lenkeillä ja muuten kuitenkin, tosin, saattaa tarvita (ja aika varmasti tarviikin) useemman käskyn. Mutta tulee kuitenkin.
Asiaan sitten puututtiin. Koira liinaan, leikitin sitä, sitten kun se juoksi syömään lelua ja kutsuin, kiskoin koiran liinasta luo. Silloin tullaan kun kutsutaan. Jatkettiin ja jatkettiin, jossain vaiheessa se lelukin unohtui ja edelleen kiskoin Possua liinasta luo. Hitto kun se pisti vastaan, se on niin.. POSSU! Haras kaikilla neljällä tassulla, puri hihnaa, oikein kiros että perkele, mähän en tuu. Sit kun oltiin tehty tää ehkä kaheksansataa kertaa (no, ei sentään niin monasti, kun aikaa oli vain kakskyt minuuttia) se alkoi välillä tulla käskystä. Jee!
Seuraava kierros aloitettiin ihan samoin. Liina koiraan, koira luo. Ja se tuli! Oho! Kun asioista tuli helppoja, piti häiriöitä lisätä. Possu meni kaverin syliin lällyteltäväksi ja kutsuin sen sieltä. Ja kiskoin hihnasta. Ja sit se meni sinne taas ja kutsuin sen, ja kiskoin hihnasta. En muista montako kertaa me tää tehtiin, aivan käsittämättömän monta, ja uskomattomalla tavalla Possu silti meni AINA takaisin tyypin luo, eikä suostunut sieltä lähtemään. Stefa olis mennyt rikki jo ekasta tuolla tavalla tehdystä toistosta, Possulle tehtiin niitä neljäkymmentä minuuttia perjantaina ja se vaan heilutteli häntäänsä, "höhöö, oon Possu, mähän tuun vasta kun ite päätän tulla". Mutta sitten, lopulta joku herne kohtasi toisen herneen Possun päässä. Aiemminhan tää oli tapahtunut jo mun päässäni, kehut lähtivät koiran tullessa luo, palaute lähti välittömästi kun koira ei tullut luo. Muutin ruumiinkieltäni niin että koiran tehdessä väärin en enää nostanut käsiäni samoin kuin koiran tehdessä oikein. Riehuin kuin hullu, iloitsin, palkitsin, kun koira teki oikein. Ja marmatin, paasasin ja puhuttelin kun koira teki väärin. Ja Possu tajusi. Sitten se vaan tuli luokse, joka kerta, jopa kaverin sylistä, jopa lelu suussa. Mieletöntä.
Tänään sitten. En oo edes harkinnut tälläisiä liinaharjoitteita Possun kanssa, koska eihän se tule luo sitten kun se liina otetaan pois. Tietenkään. Paitsi että, nytpä se tulikin. Liinan kanssa, ilman liinaa, lelu suussa, kaverin luota. Ulkona lenkillä se tuli kesken hevosenpaskansyömisenkin, huhhuh. Nyt mulla on siis jäljellä vain yksi tehtävä: pitää tämä kriteeri jatkossakin.
Kaiken kaikkiaan koko homma oli ihan mieletön. Possu, joka ei oo antanut kiinni, koska on hauskempaa juoksuttaa mua. Possu, joka ei anna kiinni koska kuitenkin laitan sen hihnaan ja vien häkkiin. Possu, joka juoksee lelun kanssa karkuun, koska kuitenkin yrittäisin sen sillä lelulla houkutella hihnaan laitettavaksi. Possu, joka pelkää että vien sen lelun.
Tänään se oli Possu joka tulee aina käskystä luo. Iloisesti, motivoituneena, valmiina tekemään. Possu joka tulee lelun kanssa luo. Possu joka alkoi tarjota sen lelun tuontia mulle, koska huomas että hei, jos se tuo lelun, mä leikin sillä tai heitän sen uudelleen. Lopulta me leikittiin ihan lelun heittelyleikkiä, heitän lelun, Possu heti tuo sen, heitän sen taas, Possu tuo. Meille aivan järjettömän iso asia, Possu kun on ollut sellainen itekseen lelua märehtivä. Jopa kahden lelun leikissä se vaatii aivan helvetillisen työn jotta lähtee toisen lelun perään, miks lähtiskään, onhan sillä itellä jo toinen samanlainen. Possu jonka kanssa mä voin oikeesti tokoilla pelkäämättä että en voi vaatia kun se häipyy. Possu jonka kanssa ei tarvii pelätä että treenaan mikrosekunnin liian kauan ja se häipyy. Possu jonka kanssa ei vaan muuten tarvii olla valmis nappaamaan niskanahasta jos se näkee jonkun kivan ihmisen tai koiran tai jotain minkä luo on heti pakko mennä. Voi LUOJA. Miten mä oon onnistunut näin lyhyessä ajassa tyrimään noin upean koiran noin pahasti? Tosin, ehkä se ei haittaa kun ne ongelmat kerran korjaantui näin vähällä. Nyt mun pitää vaan muistaa se kriteeri, eikä kelpuuttaa sinne päin -suorituksia.
No mutta, sitten me päästiin ihan oikeesti treenaamaankin. Tehtiin perusasentoa. Possun jalat sojottaa joka suuntaan, joten mun täytyy pitää apu mukana vielä jonkun aikaa, jotta saan sille oikeen, hyvän paikan. Ja opettaa se saman tien vähän taaemmas, kun kerran sitä avustelen. Ja tehdä tätä tosi paljon, koska tää kuuluu niihin seitsemään perusasiaan joiden pohjalle Christa perustaa koulutuksen. Ja mä oon sellanen johtajaa seuraava lammas, että jos Christa korjaa mun pennun päivässä hyppään jatkossa kaivoonkin jos se niin neuvoo :D
Toisella kierroksella tänään, kaikki oli vaan niin hienoa. Mä vaan huouin sellaista ennenkokematonta onnellisuutta, kun se Possu kulki mun mukana, teki mitä mä pyysin, leikki mun kanssani eikä yksin palkallaan. Tehtiin jääviä, ja niiden erottelua. Possu jää aika lujaa kiinni mun kädessä olevaan namiin, eikä keskity käskyihin vaan arpoo mitä liikettä tekee seuraavaksi. Kun nami on taskussa, koiran vire laskee niin että se pystyy taas kuuntelemaan ja tekee mitä pyydetään. Pitäis opettaa liikkeestä istuminenkin niin hyväks että voin ottaa sitä näihin erotteluihin mukaan. Lopuks puhuttiin Christan kanssa pitkät pätkät Possun kouluttamisesta, kaikesta siitä kuinka sen kanssa on pidettävä kriteeri ja oltava tiukka, koska vaikka se ei oo mikään vaikee, se osaa olla aika saatanan itsepäinen. Ja laskelmoivahan se on tähän asti ollut koko ajan, se tulee vasta sillä käskyllä kun se olettaa mun antavan sille eniten palkkaa. Ja tän keskustelun ajan viskoin Possulle palloa, jonka se palautti koko ajan mun käteen asti. Väsyksiin asti se sitä jahtas, mun kultamuru Possu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti