Hihnakävelyä suurcityssä

Lapinkoirasta saatiin mainio kaveri, kuten myös kuukausi vanhemmasta venäjäntuontisekarotuisesta. On se kivaa että löytyy leikkikavereita.

Tänään oltiin tosiaan keskustassa, meidän valtavansuuressa kaupungissamme harjoittelemassa hihnakävelyä. Ensin hirvitti koko kylä kun se on niin iso palkka. Huutelevaa nuorisoa ja terassiporukkaa, läheltämeneviä autoja, ja hirvein kaikista, moottoripyöriä. Tuo kyllä tottui nopeasti, kun en itse reagoinut mitenkään. Oikeastaan aika hienoa, että tuo heijastaa noin paljon minun suhtautumisestani. Jos esim. näemme kissan ja minä kävelen toiseen suuntaan Rood tulee mukaan, mutta jos kävelen kissaa kohti, pentu tulkitsee että nyt hyökätään. Hyvin todennäköisesti pystyn tälläkin vielä murskaamaan kaiken, mutta tässä vaiheessa se tuntuu ainoastaan kätevältä.

Tosiaan, liikenteeseen sopeutui nopeasti minun mukanani. Hihnakävely olikin sitten asia erikseen. Tuo nuuski kovasti, mitä saakin tehdä, mutta silloin tällöin myös istahti kuuntelemaan jotain kaukaisempaa ääntä. Odottelin sitä aikani, mutta kun tuo toistui ja toistui, minulta, täysn sopimattomalta ihmiseltä koiranomistajaksi, loppui kärsivällisyys, pudotin hihnan maahan ja sanoin "moro, mä meen nyt". Todella typerää minulta, mutta en ehtinyt edes tajuta sitä, kun pentu jo kiersi jalkojani "mä tuun mukaan, mä tuun mukaan". Tuo on kumma tapaus, jos se on hihnassa se menee miten menee, mutta jos hihna laahaa maassa ja se on "vapaana" se tulee ihan minussa kiinni. Oikeastaan aika kätevää tämäkin, paitsi että kompastelin siihen pariin otteeseen. Tällä tavalla loppu pysähtelykin, sanoin vain moro ja mukana tultiin. Sanan taika lienee siinä, että sanon niin aina kun lähden pois kotoa tms.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen, nyt voidaan sitten keskittyä enemmän pihan rajojen opetteluun, kun hihnakävely sujuu noin mallikkaasti.