Se paimentaa sittenkin

Kiharakarvainen sikakoira pääsi tänään sikalaan. Minä jouduin. Mutta hommat hoituivat ihan kivasti tuon piskin kanssa, kun sillä oli synnynnäinen taito ajaa possut karsinan nurkkaan siksi aikaa kun minä siivoan. Hienoa, minä jo ajattelin että tuon paimennusvietti pätee pelkästään jalkapalloon. Pikkupossut hoituivat hienosti, niitä piti nuuhkia kaltereiden välistä ja niitä oli kiva pitää paikallaan maassa makaamalla ja tuijottamalla. Ja totta kai koira haisi tosi kivalta kun oli maannut siellä karsinan lattialla kyyläämässä että siat pysyvät paikoillaan. Ekat menivät aika jännästi, Rood juoksi karsinaan ihmeissään "tänne en olekkaan ennen päässyt mukaan!" ja peläytti possut juoksemaan ympyrää, sai ne kuitenkin lopulta kokoon, vaikka possut järkyttyivätkin. Seuraavissa karsinoissa tuo meni jo kuin vanha tekijä, hitaasti ja rauhallisesti sisään, ja minun silmissäni se ei edes tehnyt mitään, kun possuset olivat jo kasassa. Jännä juttu.

Isot possut sen sijaan olivat pelottavia. Uskalsi sentään koira tulla mukaani sikalaan, mutta silti ne valtavat kärsäkkäät eivät olleet lähestymisen arvoisia. Mutta uskon tämänkin asian muuttuvan, kun koira saa lisää ikää ja kokemusta.

Sikalan jälkeen Rood pääsi vielä pikkukylämme keskustaan ihmettelemään suurkaupunkia. Tämä kylä on niin suuri, että paikalliset nuoret ajavat rinksaa traktoreillaan, lantakärry perässä. Melkein pillahdin itkuun kun näin tämän, sillä olin luullut heitä vain legendaksi. Mutta en yleensä käykään pitäjällä viikolla kuuden maissa, koska se on koiranmetsitysaikaa. Tänään kuitenkin satuin pääkallonpaikalle ja Roodin kanssa todettiin, että me ei ollakkaan tämän kylän pahimmat maissipiiput. No, saipahan koira taas uuden kokemuksen, jonka tuntui ottavan rauhallisemmin kuin minä.