Peurakoira

Tänään suuri paimenkoira paimensi minulle lampaan kun olimme metsässä. Kai se sitä lampaaksi luuli, julmetunkokoista peurapukkia. En ole ikinä nähnyt yhtä isoa peuraa, siinä oli kokoa ja rakennetta ja se oli upea kuin mikä. Siinä tilanteessa en vain ihan tajunnut eläimen kauneutta. Tutkiskelin ojan moninkertaistunutta vesimassaa ja mietin, miten sen ylittäisin, kun kuulin edestäni pensaasta ryminää. En nähnyt mitään, kuulin vain ryskeen, en ehtinyt edes miettiä mikä voi pitää niin mieletöntä meteliä, kun eteeni syöksähti valtava peura, pitkät ja seivästävännäköiset sarvet päässä. Huusin kauhusta, koska oikeasti kuvittelin elämäni päättyvän sinne, peuran sarviin. Säikäytin eläinparan niin pahanpäiväisesti että se tajusi juuri ja juuri väistää, kääntyi vasemmalle noin puolentoista metrin päässä edessäni. Tässä vaiheessa tajusin eläimen massiivisen koon, aiemmin olin huomannut vain sarvet. Peura loikkasi ojan yli ja katosi metsään, ja hetken päästä perässä tulee pieni bordercollie suu hymyssä "kato äiti mitä sulle toin!". Taisi pikkutyttöni suuttua minulle kun päästin lampaan karkuun.

Eli villiä on ollut, mutta mitään ei kyllä olla tehty:D

Olen ihan oman mielialani suojelemiseksi välttänyt koiran aktivointia, metsälenkkejä vain, ja silloin tällöin olen jotain koittanut opettaakin. Joten, kun en ole mitään edes yrittänyt, en ole epäonnistunut, ja tuntuu että ehkä tuon murrosiän kulminaatio on ohi. Donno, toivon vain.

Nyt voisin taas kokeilla jotain järkevää tekemistä. Niin juuri minä, töihin!

Tässä tekstissä ei siis ollut mitään muuta mieltä kuin päivittää kahden viikon tauon jälkeen. Eikä tätä kuitenkaan kukaan lue, niin sama se kai mitä kirjoitan:D