Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

tiistai 25. marraskuuta 2008

Is there life on Rood?

Ja kyllä siellä on. Kaveri soitti ja kertoi, että koirassaan on täitä. Minä totesin että no, eihän Roodissa voi olla, juuri sille tein viikko sitten tarkistuksen eikä ole tätä kyseistä koiraa nähnyt sen jälkeen.. Mutta mitä vielä. Jalkaeläimiä siellä oli vilisten. No, ell onneksi tuli katsomaan possuja niin tarkisti samalla käpäläeläimenkin. Ei löytänyt mitään(niin kai, kun katsoi ruskeista kohdista) mutta luotti minuun ja kirjoitti reseptin Strongholdiin. Aloin itsekin jo epäillä löydöksiäni kunnes illalla palasin koiran turkin pariin ja siellähän niitä oli, mahakarvat täynnä jalkamahoja, jotka olivat täynnä paimenesta ryöstettyä verta. Tänään hain aineet apteekista ja pumppasin ne koiraan(niskaan, en mahaan). Nyt pitäisi olla piskin asiat taas kunnossa, sen pedin vielä laitan pakkaseen, sekä kaikki petivaatteet koko talosta, tuo koira kun nukkuu aika monipuolisesti ja tasapuolisesti jokaisen sängyssä.

Täiden lisäksi kuuluu lunta. Kun se satoi narttu kommentoi "kiinnosti" ja jatkoi oleiluaan. Kun se sitten joutui peltolenkille(metsät edelleen lenkkeilyalueen ulkopuolella, kun ovat täynnä aseistettuja tanskalaisia. Ja joskus myös ruotsalaisia ja saksalaisia) kanssani se tajusi, että valkoinen aine onkin kivaa. Minä rämmin vaivalloisesti kainaloihin asti valkoisessa veden olomuodossa(no okei, polviin asti) ja Rood otti tehtäväkseen napata kiinni jokaisen jaloistani lentävän lumipaakun. Siinä sillä olikin töitä, ja välissä piti ottaa spurtteja ihanaisessa hangessa. Jäljet olivat mainiot, tuo pystyy loikkaamaan kaksikin metriä ennen seuraavaa jälkiparia. Nauratti.

Ja seuraamista olen ottanut säännöllisen epäsäännöllisesti. Se on hirmuisen hauskaa kunnes kulmahampaat uppoavat kynsinauhoihini. Tuo on niin yritteliäs ja tekee mitä vain saadakseen makupalan, sen kanssa on tosi kivaa treenata. Ajattelin vielä mennä sisällä hieman ja sitten siirtyä myös ulos harjoittelemaan. On tosi mahtavaa opettaa koiraa joka haluaa oppia! Täytyy varmaan alkaa väkertää lievää koulutussuunnitelmanpoikasta, kun en vaan pysty olemaan opettamatta tuota enää. Kyllä se kontaktikin siitä paranee kun treenaa muutakin kuin perusjuttuja.

Oltiin myös eläinkaupassa. Sinne oli tullut uusi myyjäsetä ja tämän mukana hyllyllinen harrastustavaroita. Olin ihan paloina innosta, kun siellä oli muutakin kuin hamsterinruokaa ja koiranvillapaitoja. Oli noutokapuloita vaikka kuinka, treeniliivejä, viestipantoja, motivointipatukoita, hakuilurullia.. Ah autuutta. Ostin Roodille sitten uuden noutokapulan kun mukava myyjä auttoi valitsemaan sopivan kokoisen. Nyt voidaan sitten alkaa reenata noutoakin, hihhihhii!

Olen niin ekstaasissa tästä koulutuksesta, että taidanpa alkaa hahmotella pientä koulutussuunnitelmaakin. Sellaista, jossa on tarpeeksi tilaa myös luoksetulolle häiriössä etc.

Ja nyt meikä menee. Simpsonit alkaa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2008

Yötavaroita

Lisää esineruutua. Illalla seitsemän jälkeen, on pimeää ja sataa. Ja minä ja koira mennään metsään etsimään esineitä.

Otettiin siis taas esineitä, kun loppuviikko on pelkkää tiellä lenkkeilyä, metsään ei saa mennä kun tulee metsästäjiä. Ja me ei saada pelotella peuroja.

Otin viisi toistoa, koska olosuhteet olivat aika vaikeat. Koira ei nähnyt mitään, joten sen piti käyttää nenäänsä(tavoitteeni). Otin tosi helppoja esineitä, suoraan edessä tai aavistuksen oikealla ja vain muutaman metrin päässä. Kolme ekaa olivat ylihelppoja ja koira löysikin ne melkein heti, kaksi viimeistä laitoin vähän kauemmaksi. Löysi se nekin melkein heti.

Eli koiraa ei pimeys ja sade tuntuneet haittaavan. Hyvä. Viereisellä pellolla oli varmaan peuroja, kun Rood tuijotteli sinne aina esineiden välissä. Tosi hyvin siihen nähden se teki töitä, kylmyys, märkyys ja pimeyskään eivät laskeneet sen motivaatiota yhtään. Rood on superkoira.

Huomasin muuten, että minulla on traumoja Nemin kuolemasta. Rood nukkuu nyt kuistilla kun siellä on viileämpää(siis nyt se nukkuu, ei öisin), se pysyy siellä eikä mene tielle, sen tiedän. Silti, aina kun näen ikkunasta autonvalot juoksen paniikissa kuistille etsimän Roodia. Siellähän se hymyilee paikallaan, "en mä minnekkään auton alle oo jäänyt". Aika surullinen ongelma, kun koko ajan pelkään pahinta.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Se paimentaa sittenkin

Kiharakarvainen sikakoira pääsi tänään sikalaan. Minä jouduin. Mutta hommat hoituivat ihan kivasti tuon piskin kanssa, kun sillä oli synnynnäinen taito ajaa possut karsinan nurkkaan siksi aikaa kun minä siivoan. Hienoa, minä jo ajattelin että tuon paimennusvietti pätee pelkästään jalkapalloon. Pikkupossut hoituivat hienosti, niitä piti nuuhkia kaltereiden välistä ja niitä oli kiva pitää paikallaan maassa makaamalla ja tuijottamalla. Ja totta kai koira haisi tosi kivalta kun oli maannut siellä karsinan lattialla kyyläämässä että siat pysyvät paikoillaan. Ekat menivät aika jännästi, Rood juoksi karsinaan ihmeissään "tänne en olekkaan ennen päässyt mukaan!" ja peläytti possut juoksemaan ympyrää, sai ne kuitenkin lopulta kokoon, vaikka possut järkyttyivätkin. Seuraavissa karsinoissa tuo meni jo kuin vanha tekijä, hitaasti ja rauhallisesti sisään, ja minun silmissäni se ei edes tehnyt mitään, kun possuset olivat jo kasassa. Jännä juttu.

Isot possut sen sijaan olivat pelottavia. Uskalsi sentään koira tulla mukaani sikalaan, mutta silti ne valtavat kärsäkkäät eivät olleet lähestymisen arvoisia. Mutta uskon tämänkin asian muuttuvan, kun koira saa lisää ikää ja kokemusta.

Sikalan jälkeen Rood pääsi vielä pikkukylämme keskustaan ihmettelemään suurkaupunkia. Tämä kylä on niin suuri, että paikalliset nuoret ajavat rinksaa traktoreillaan, lantakärry perässä. Melkein pillahdin itkuun kun näin tämän, sillä olin luullut heitä vain legendaksi. Mutta en yleensä käykään pitäjällä viikolla kuuden maissa, koska se on koiranmetsitysaikaa. Tänään kuitenkin satuin pääkallonpaikalle ja Roodin kanssa todettiin, että me ei ollakkaan tämän kylän pahimmat maissipiiput. No, saipahan koira taas uuden kokemuksen, jonka tuntui ottavan rauhallisemmin kuin minä.

maanantai 10. marraskuuta 2008

Esinemetsä

Tänään on ilmeisesti luvattu hirmukamalaa myrskyä koko Suomeen. Tai ainakin meille. Joten heti kotiin päästyäni painuin koiran kanssametsään esineruudulle. Ei riitä rohkeus myrskyllä lenkkeilyyn, kun kaikkialla on puita kaatumisetäisyydellä, joten mentiin äkkiä ennen tuulen yltymistä.

Otin aika monta esinettä, kahdeksan. Esineenä oli koiran rakas Karvinen -pehmolelu, koska keltainen näkyy kivasti pimeässä. Harjoittelin taas suoria pistoja eteen. Edelleen heittää vähän(paljon) vasemmalle jokaisen, joten laitoin taas tarkasti suoralle linjalle ja kolme oikealle. En enää oikein muista miten ne menivät, mutta koitan jotain selittää:)

Eli pari ekaa oli suoraan edessä. Ekan kanssa oli vähän vaikeuksia, kun koira juoksenteli periaatteella "jos kompastun siihen löydän sen" mutta parin jälkeen alkoi jo systemaattisesti painaa suoraan eteenpäin, kävi tosi pitkälläkin niillä kerroilla kun ei heti löytänyt. Eli pituutta on pistoihin tullut jo parikymmentä metriä. Oikealle laittamaani se etsi jonkin tovin, mutta löysi kuitenkin. Laitoin kaksi seuraavaa samaan paikkaan, ja kolmas olikin jo aika iisi. Sitten viimeiset otin taas suoraan eteen, vaikka se yhtäkkiä lähtikin vasemmalle(kolme viimeistä olivat olleet oikealla) ja oli vähän vaikeuksia. Loput löysikin jo ihan helposti, ja kaksi viimeistä jo selvästi nenällä.

Epäilen, että annankohan minä koiralle ruumiinkielellä jotain signaaleja siitä, mihin suuntaan kannattaisi mennä. Täytyy pyytää joku kuvaamaan ensi kerralla, niin näen itse.

Ja sellainen seikka, että koira lähti välillä takaisinpäin niin että meni etsimään takaanikin. Äännähdin kiellon (ei siis "ei" vaan "äp" tms jota käytän tälläisissä tilanteissa) ja lähetin koiran uudelleen, jolloin se palasi alueelle.

Ja esineen tuomiset on muuttuneet aika paljon. Ennen saattoi vain näyttää kuonollaan että "täs ois, mut sulle en tua" tai kantaa puoleenväliin, mutta vaihdettuani palkan minulta tulevaksi(esine ei siis ole palkka) luovutukset on tulleet eteen asti. Tänäänkin juuttui patukka taskuun, niin koira nappasi äkkiä esineen takaisin suuhunsa, kun ajatteli tiputtaneensa sen liian ajoissa. Tarkempaa luovutusta en ole vielä harjoitellut.

Olen myös vähän miettinyt, että pitäisi tehdä tarkempi suunnitelma etenemisestä. Ensin harjoittelen nyt nuo pistot suoriksi, ja toivon että se alkaa enemmän nenällä etsiä. Jos ei ala täytyy alkaa laittaa esineet suoraan eteen ja nurmikkoa päälle, ettei kompastumalla löydä. Kolmas porras lienee pituus pistoille, ja.. Hmm, en tiedä. Täytyy pohtia.

sunnuntai 9. marraskuuta 2008

Jälkiä

Tein Roodille ensimmäiset jäljet tänään. Ja siitä ei tullut yhtään mitään. Opetin Nemin laumavietillä, ja se oppi niin hyvin, että ajattelin soveltaa samaa Roodiin, mutta tämä ei taida olla kaikille koirille yhtä iisiä. Tai sitten johtui siitä, että Roodia on ihan vauvasta opetettu esineruutuun.

Eli siis, opetan laumavietillä niin, että minulla on välineinä valjaat ja liina, patukka ja avustaja. Ensin leikin koiran kanssa patukalla, sitten koira viedään vähän syrjemmälle, minä kävelen metsään mahdollisimman jälkiä tehden, eli lyhyin askelin, joilla vähän potkin maata. Piiloudun muutaman metrin päähän kiven taakse, koira viedään paikalle jossa leikin sen kanssa ja sen pitäisi alkaa etsiä minua, laumanjohtajaansa ja leikkikaveriaan ja seurata jälkeä luokseni. Toimi tosiaan Nemillä hyvin, mutta Rood oli pallo hukassa. Löysi minut kyllä, mutta niin ja näin.

Tässä oli olosuhteissa varmaan aika paljon vikaa, koska ensimmäisellä kerralla paikalle tuli kissa. Vihainen ja verenhimoinen kissa. Olin kiven takana piilossa kun koira alkoi uikuttaa kauhusta(pelkää vihaisia kissoja hirmuisesti, kun äitikissat aina höykyttävät sitä kun yhyttävät sen leikkimästä pentujen kanssa(siis pentujen kanssa, ei pennuilla)). Avustaja ei saanut kissaa heti häädettyä kun piteli koiraa niin ettei se näkisi minua, eikä siksi huomannut kissaa ennen kuin koira alkoi vinkua. Ajoi kissan kauemmas ja jatkoi harjoitusta, olisi tietysti pitänyt keskeyttää, mutta minä en tajunnut ajoissa. No, koira vietiin paikalle ja se ehkä kuitenkin hieman tajusi koska kuitenkin lähti tieltä metsään ja löysikin minut. Palkaksi leikkiä.

Toinen pisto, ajoin ensin kissan kauas, mutta se oli ilmeisesti vähän stressannut koiraa, kun se ei enää kauhean innoissaan leikkinyt, mutta löysi minut taas kuitenkin. Ei jälkeä pitkin, mutta löysi.

Kolmannella pistolla avustaja päästi koiran irti etsimään minua, ja se juoksi suoraan ohitseni ja metsään, ja alkoi nuuhkia innoissaan maata(etsi ilmeisesti esineitä, koska patukka on sama, jolla palkitsen sen esineiden löydöstä).

Eli mokana lähinnä se, etten ollut suunnitellut tarpeeksi harjoitusta, enkä pysähtynyt miettimään kissan tulon jälkeen että mitäs nyt. Ajattelin kokeilla tätä vielä jossain vaiheessa uudelleen ja katsoa miten menee, ja jos ei vain onnistu, niin tyydyn siihen, että menetelmä on tälle koiralle väärä. Sitten ei minun auta kuin vaihtaa koulutustapa makkarajälkeen vaikka se ei minua koulutusmenetelmänä oikein miellytä, god knows why.

Olen vähän myös tuolle alkanut opettaa sivulletuloa. Namilla olen vetänyt koiraa perässäni jo reiden kohdalla, mutta nyt opetin jo vähän "sivu" -käskyä. Koira puri minua iloisesti käteen, aika pahastikin, kun oli niin innolla namin perässä. Mutta onpahan ainakin koulutukseen soveltuvat makupalat kun koira on noin kovasti perässä.

lauantai 1. marraskuuta 2008

Peurakoira

Tänään suuri paimenkoira paimensi minulle lampaan kun olimme metsässä. Kai se sitä lampaaksi luuli, julmetunkokoista peurapukkia. En ole ikinä nähnyt yhtä isoa peuraa, siinä oli kokoa ja rakennetta ja se oli upea kuin mikä. Siinä tilanteessa en vain ihan tajunnut eläimen kauneutta. Tutkiskelin ojan moninkertaistunutta vesimassaa ja mietin, miten sen ylittäisin, kun kuulin edestäni pensaasta ryminää. En nähnyt mitään, kuulin vain ryskeen, en ehtinyt edes miettiä mikä voi pitää niin mieletöntä meteliä, kun eteeni syöksähti valtava peura, pitkät ja seivästävännäköiset sarvet päässä. Huusin kauhusta, koska oikeasti kuvittelin elämäni päättyvän sinne, peuran sarviin. Säikäytin eläinparan niin pahanpäiväisesti että se tajusi juuri ja juuri väistää, kääntyi vasemmalle noin puolentoista metrin päässä edessäni. Tässä vaiheessa tajusin eläimen massiivisen koon, aiemmin olin huomannut vain sarvet. Peura loikkasi ojan yli ja katosi metsään, ja hetken päästä perässä tulee pieni bordercollie suu hymyssä "kato äiti mitä sulle toin!". Taisi pikkutyttöni suuttua minulle kun päästin lampaan karkuun.

Eli villiä on ollut, mutta mitään ei kyllä olla tehty:D

Olen ihan oman mielialani suojelemiseksi välttänyt koiran aktivointia, metsälenkkejä vain, ja silloin tällöin olen jotain koittanut opettaakin. Joten, kun en ole mitään edes yrittänyt, en ole epäonnistunut, ja tuntuu että ehkä tuon murrosiän kulminaatio on ohi. Donno, toivon vain.

Nyt voisin taas kokeilla jotain järkevää tekemistä. Niin juuri minä, töihin!

Tässä tekstissä ei siis ollut mitään muuta mieltä kuin päivittää kahden viikon tauon jälkeen. Eikä tätä kuitenkaan kukaan lue, niin sama se kai mitä kirjoitan:D