Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

YUP: Kiusauksien iltapäivä




Tekstiin lisätty kuvia. Ne on ottanut hovikuvaajamme Elina Voutilainen.

Stefalla oli tänään luonnetesti.

Voi että kun olinkin paniikissa, jo päiviä etukäteen. Olin ihan varma, että Stefan pää ei kestä sitä paineistamista ja pilaan sen elämän, se saa ikuiset traumat,  vetää päänsä läpi pannasta ja karkaa, puree tuomaria.. Kyllä minä keksin kaikki huonot vaihtoehdot!

Niin että kun testi sitten koitti, olin paniikissa, ja tuohon koiraan tarttuu aika hyvin minun tunteeni. Että mikäs tässä, mokasin, lol.

No niin. Testin kulku. Aluksi tuomari leikitti koiraa, ja Stef leikkikin ihan hyvin. Ei se tappomielellä repinyt, mutta leikki iloisesti niin kuin se tekee nykyään, kun ollaan vähän harjoiteltu :) Mutta tätä en ollutkaan etukäteen jännittänyt.
"omnom"

Kelkkaa sen sijaan jännitin. Olin varma että Stefa lähtee tuhatta ja sataa päinvastaiseen suuntaan. Sen sijaan se vain istui vieressäni, osittain takanani, ja katseli. Kun kelkka tuli kohdalle, Stefa nuuhki sitä varovasti itsekseen, ja kun minä kumarruin kelkan puoleen Stef hyppäsi vehkeen päälle istumaan. Ei sitä pelottanut.

"WTF"
Hyökkäävä tuomarikaan ei aiheuttanut pelkäämääni voimakasta reaktiota. Stefa istahti taas taakseni, ajatteli kai, että jos tuo meidät syö, ei se jaksa enää mitään ohjaajan jälkeen. Ei se meitä syönyt, ja Stefkin otti ilolla rapsutukset vastaan. Ei pelottanut.

Silmille tullutta sateenvarjoa Stef sen sijaan säikähti, mutta ei muistanut sitä enää takaisin palatessamme. Koliseva tynnyrikin piti ikävää meteliä, mutta ei aiheuttanut väistämistä kummempia toimenpiteitä.

Pimeässä huoneessa tuomarit paineistivat Stefaa ylimääräisesti heittäen valtavan klapin suoraan sen naaman eteen. Stef kavahti, palasi taaksepäin sokkelossa, mutta löysi luokseni kuitenkin suht kivuttomasti. Myöhemmin tuomarit mainitsivat tehneensä tään saadakseen esiin koiran pehmeyden. Eivät olleet varmoja oliko koira hieman pehmeä vai suhteellisen kova.

Seinään sidottuna Stef ei puolustautunut tuomaria vastaan. Istuskeli korvat luimussa kaikessa rauhassa, tuomarille alistuen.
"Ei edes vituta."

Laukaukset aiheuttivat suurimman reaktion. Stef hätkähti ja painautui jalkaani vasten. Ammunta toistettiin vielä kahdesti, ja Stef jäi istuskelemaan jalkojeni taakse turvaan.

"Täältä se ääni ei löydä mua."
Että näin, tiivistettynä. Olin todella tyytyväinen, ettei Stefa paennut ja kauhistunut ja traumatisoitunut. Ei sitä tuntunut kamalasti kiinnostavan, minuunhan se kaiken aikaa turvasi.

Pisteet:
I Toimintakyky -1 pieni totta
II Terävyys +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua Stefahan ei ole yhtään terävä, mutta tämä tulos tuli koska hyökkäyshalua ei jäänyt.
III Puolustushalu -1 haluton ehdottomasti 
IV Taisteluhalu -1 pieni Stefa taistelee ja leikkii mielellään, mutta ei se kyllä kelkkaa vastaan ainakaan taistellut yhtään. Lienee ihan totta.
V Hermorakenne +1 hieman rauhaton
VI Temperamentti +2 kohtuullisen vilkas
VII Kovuus +1 hieman pehmeä Joutuivat tosiaan tasapainottelemaan tämän ja kohtuullisen kovan välillä - todella yllättävää.
VIII Luoksepäästävyys +2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen Eihän se tosiaan mikään kultainennoutaja oo :D
Laukauspelottomuus - Laukausaltis Olihan se. Mutta tämähän tullaan kouluttamaan pois :)
HYLÄTTY, +78 pistettä

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Tosiaan laukausalttiuden tähden hylättiin, koska bortsut ja luonnetestit muotovalion arvoon, tai jotain. Olen kyllä ihan tyytyväinen, koska sain kuulla mitä halusinkin, uuden mielipiteen. Tuo kovuus tuli todella yllätyksenä, kun tuomarit siitä minulle erikseen mainitsivat. Ehkei tämä sitten olekaan niin pehmeä, ollut vaan muiden koirien pompoteltavana niin vaikuttanut siltä.

Jepjep. Näin kävi tänään, ja tykkään kyllä ihan :) Oli mukavaa, ettei Stefa ollut lainkaan niin säikky kuin olin ajatellut. Hirveän riippuvainenhan se minusta on, mikä tekee siitä arjessa äärimmäisen helposti hallittavan koiran.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

YUP: Normaalien maihinnousu

Eilen me normaalit nousimme maihin Seinäjoen Katajalaakson ulkoilualueelle. Saimme yleisöä epänormaaleista, jotka luulivat että olimme telttailemassa, kun kannoimme kirjavia lasten leikkitelttoja metsään hakupiiloiksi. Ja yhtä roskista. Ja kahta koiran kevythäkkiä. Ja yhtä kompostikehikkoviritelmää. Ja hirveää määrää naveja ja pressuja, harhautukseksi rullakoiralle.

Kävi siis niin, että eilen illalla puoli viiden maissa istuin sohvalla treenisuunnitelma edessäni. Tai siis, minulla oli tyhjä valkoinen paperi ja kynä, ja mietin että joojoo. Esineruutua pitäisi tänään vielä tehdä. Ja ilmaisuja, mutta kun ei ole maalimiestä, perhana.. Ja ennen kuin pääsin tätä perhana-ajatusta loppuun soi puhelin. Siellä on Liis. "Lähdetkö tunnin päästä Katajalaaksoon treenaamaan, otettais vaikka esineruutua ja ilmaisuita?" Niin että mikäs siinä sitten, hassu yhteensattuma!

No, minähän pakkasin koiran ja palkat ja lähdin. Siellä meitä sitten oli, kolme normaalia, oheistarvikkeinemme ja viiden koiran kanssa. Ja yleisönä puoli Seinäjokea. Eivätkö ihmiset enää sauno lauantai-iltaisin? Ihme villitys lähteä kävelylle siihen aikaan..

Ihan eka tallattiin pari jälkeä. Minä en tallannut, katselin vaan suu auki vierestä miten se oikein tehdään virallisesti. Nemin kanssa jälkiä ajettiinkin, mutta ei meillä niin pitkiä janoja ollut kuin Heidin Hempukalla.

Noh, jätettiin jäljet vanhenemaan ja otettiin esineruutua. Mulla oli ajatuksena ottaa näkyvällä paikalla, elikkäs tiellä, pitkää matkaa. Eli joku olisi kipannut pipon koiran nähden viidenkymmenen metrin päähän ja mä olisin lähettänyt kauheenhyödyllisenkollien sitä sitten hakemaan. Mutta eihän me niin tehty! Liis ja Heidi päättivät että pöh, kyllähän me tuolle metsään ihan oikea esineruutu tehdään.

Niin että mua sitten jännitti. Ollaan harjoiteltu vain nurtsilla tähän mennessä, ja nyt mentiin METSÄÄN. Ja Stef on jotenkin niin pönttö esineiden kanssa, että se kompastuu niihin ennen kuin löytää ne. Mutta minäpä erehdyin. Liis kävi viemässä pipon metsään, esineruutukoira juoksi metsään, nuuhki hetken, ja selvästi hajun perusteella löysi sen esineen.. Ilahtui siitä vielä niin paljon että jatkoi matkaansa pipo suussa etsimään lisää niitä, tai jotain, mutta huusin sen tietenkin takaisin ja luovutus oli täydellinen kun koira muisti että näinhän se pitikin mennä. Otettiin vielä pari toistoa. Ja voi että Stefa oli vaan niin HYVÄ. Se löysi tosi kaukaa ne esineet, sitä ei häirinnyt ettei se nähnyt kun esine putosi, sille riitti että joku käveli edestakaisin sen ruudussa, täytyyhän siellä silloin jotain olla. "Kenkä" -käskyllä Stefa irtosi ihan uudella tavalla, löysi esineen ennenkokemattoman helposti ja palautti sen täydellisesti.  Niin että minä lähinnä seisoin suu auki ja mietin, että harjoitteleekohan toi koira ilman mua. Koska maasto oli vaikeampi, esineen vei joku muu kuin minä, se ei ollut lainkaan näkyvillä, esineet olivat kauempana kuin yleensä, tallottu alue oli leveämpi kuin mitä ikinä olen tallonut.. Joo, selvästi joku treenaa mun koiraani öisin kun nukun. Heidi ja Liis sen sanoivatkin: meillä on tässä melkein valmis esineruutu jo. Ristus!

Treenattiin esineet vielä Huti-kelpiellä ja Hempukka-groenendaelilla, ja viimeiseksi eläkeläinen, tokon MM-edustusjoukkueessa tänä vuonna kultaa hakenut Mette-groenendael haki metsästä ne esineet mitä nuoremmilta jäi. Se on kyllä tehokas mummo.

Ja sitten niitä ilmaisuja. Nolotti kamalasti, kun en ole niitä treenannut sitten viime kerran Liisin kanssa, kun en tiedä kuka lähtisi meille maalimieheksi. Niin että ajattelin ettei siitä tulisi mitään. Ollaan me tietty ruokakupille harjoiteltu, ja Stefa ottaakin heti rullan maasta kun tietää, että syömään pääsee vasta kun mä olen saanut rullan. Mutta maalimiehelle sen hinku on niin kova, että rulla unohtuu täysin.

Mutta mitä vielä! Stef kun näki rullan, se nappasi sen heti suuhunsa, olin taas ihan järkyttynyt. Ei se ennen näin ole tehnyt! Napsautin liinan kiinni ja koira juoksi. Se yhdistää tuon liinan kiinnitysäänen jo tosi hyvin "näytä" -käskyyn, ja lähti yhden toiston jo pelkästä naksauksesta. Kannatti ottaa liinan kiinnitys mukaan, mua näet varoiteltiin että näin voi käydä. Ja näinhän siinä tosiaan näyttää käyneen. Kaikkea sitä.

Vaikeustasoa lisäsi myös se, että mä harjoittelin mukana juoksemista. Se oli kamalaa :D Yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia. Oon ihan hukassa sen rullan kanssa, kun pitäisi kiinnittää liina ja tarvitsen siihenkin jo kaksi kättä, ja sitten kun on rullallinen liinaa jossa mun pitäisi roikkua kiinni sillai fiksusti etten nykäise yllättäen koiraa kun se lähtee liikkeelle.. AARGH! Hirmuisen vaikeaa! Ensimmäisellä kerralla kun tätä koitin, nykäisinkin liinasta, Stef pysähtyi ja epäröi, mutta sanoin että menemene, ja se jatkoi matkaa maalimiehelle. Seuraavalla kerralla koira vilkaisi minua ohimennen, että varmasti pysyin mukana. Kolmannella kerralla mukana roikkuessani osasin jo! Stef ei ahdistunut, minä sain pidettyä liinassa täydellisen jännitteen, onnistunut suoritus kummaltakin!

Ja mikä parempaa, viimeisillä toistoilla Stef otti jo rullan maasta! Siis MAASTA, uskomatonta! Pahin este on ylitetty, kun se tajuaa hakea rullan ennen lähtölupaa. Nyt vaan vaikeutetaan se rulla maalimiehelle asti, mutta sen ei pitäisi olla enää niin iso ongelma. Oon niin ylpeä. Stef oli tätäkin harjoitellut itsekseen, se ovela pikkunarttu.

Sitten treenattiin vielä ne oikeasti hakua osaavat koirat. Ja tässä vaiheessa alettiin saada enemmänkin yleisöä. Aiemmin paikalla oli käynyt jo vanha täti rotikkansa kanssa, ja olisi kauheasti halunnut päästää koiransa leikkimään meidän koiriemme kanssa.. Siitä onneksi selvittiin kohteliaasti, ilman konflikteja, ja mummo jatkoi matkaansa treenejämme suuremmin häiritsemättä. Tosin meinasi se hakea jäljen janamerkin sieltä metsästä, mutta luojan kiitos jätti sen sinne! Siinä vaiheessa pukkasi jo kylmää hikeä, että pitääkö meidän ajaa pikkumummo rotikoineen tiehensä jälkeä sotkemasta.. Mutta rotikka oli onneksi niin lihava, ettei päässyt ojan yli metsään, ja ongelma oli ohi.

Mutta tosiaan. Huti-kelpiellä harjoiteltiin palkkaamattomuutta pistoilla. Olin siirtyvä maalimies, ja palattuani keskilinjalle sinne ilmestyi nuorisojoukko(20-30 -vuotiaita = nuorisojoukko :D ) kanssani keskustelemaan. Hutilla oli juuri viimeinen ilmaisu lähtenyt, Liis juoksi sen luo kun koira haukkui maalimiehellä. Iso ja pelottava hevimies multa sitten kysyi, että uskaltaako tästä mennä, mitähän treenejä nämä ovat. Ystävällisesti kerroin että palveluskoirien hakutreenithän nämä. Mies nyökkäsi kavereilleen, ja totesi mulle asiantuntevasti "Joo, se on sit hyvä. Mä aattelin että teillon suojelutreenit ja täytyy varoo ettei tuu purruks. On tosi komee rotikka tuolla ilmasulla." Nyökkäsin nauruani pidätellen kun porukka jatkoi matkaansa. Harvoin sitä ruskeaa sporttimallista laiheliinikelpietä komeaksi rotikaksi kehutaan. Mutta Huti oli vaan kamalan tyytyväinen, kun kerroin sen saamasta palautteesta. Hieno ruskea rottweiler.

Lisää yleisöä saapui, kun järjesteltiin Hempukkaa varten piilot uuteen järjestykseen. Ystävällinen papparainen tuli kyselemään että telttaretkellälös tytöt on. Juu ei. Sitten se kertoi meille ummet ja lammet lapinkoiristaan, ja ilahtui hirveästi nähdessään Hempukan. Oli kuulemma tyttärellään samanlainen pelki, joka harrasti raunioita. Mikäs siinä, kiva pappa, mutta ei käynyt Heidiä kateeksi treenata koiraansa yleisön edessä. Itseäni olisi hermostuttanut.

Nuorisojoukkokin palasi jossain vaiheessa kun pappa oli lähtenyt, ja koiraekspertti heitti mulle vielä läppää onko maalimiehet kaikki löytynyt. Totta kai. Mikäs siinä. Ei vaan, mukavaa että porukka ulkoilualueella oli ystävällistä ja koiramyönteistä. Kelpasi treenata koiraa, kun ei tarvinnut kellekkään perustella että joo, palveluskoiratehtävään koulutettavaa koiraa saa pitää vapaana, että älkää huutako meille.

Todettiin sitten vielä, että sotilaskoulutuksestani oli arvaamatonta hyötyä. Treenikaverit lähes mykistyivät ihailusta rullatessani harjoituspiilon pussiinsa. Joo, ei se ollut mitään kun vertaa naveen.. Tai niihin hirmuisiin huopiin, joita sai joukkosidontapaikalla kuivailla ja pakata takaisin pusseihinsa, yööök..

Ja niin. Mentiin Villen kanssa kihloihin tällä viikolla. Kerron senkin täällä, kun kerran voin :D Ja Leila, lisää mut Facebookiin jos luet tän, niin ei tarvii tehdä statuspäivityksiä blogissa.

Stam1na: Hammasratas

Elikkä Buzzador-juttuja. Mä saan siis kokeilla uusia tuotteita ja kertoa niistä sitten eteenpäin. Jos joku kiinnostui oikeassa palkissa alhaalla on linkki Buzzador-sivuille. Kannattaa laittaa suosittelijaksi nimimerkki Woland niin tiedän sitten, että olette liittyneet minun inspiroiminani :)

Tällä kertaa kyseessä siis Oral-B Trizone 500 -sähköhammasharja. Sanon heti suoraan että se oli sen verran kamala vehje, että en ole sitä juurikaan kavereilleni kehunut. Haukkunut olen kyllä :D

Tommonen vehje se on. Kuva on lainattu Oral-B:n sivuilta koska en viittinyt mokomasta vehkeestä edes ottaa kuvia. Koska jotain.

Mutta siis. Sain harjan noin kuukausi sitten, ja siihen kolme harjaspäätä. Ihastuttavana tarkoituksena oli pyytää kavereitani testaamaan harjaa niillä kahdella muulla harjaspäällä. Yllätys: kukaan ei testannut niitä. Koska en osannut muotoilla riittävän houkuttelevaksi lausetta "moi, tuutko meille kokeileen mun hammasharjaa?" Joten kokeilin sitä sitten itse.

No, ensivaikutelma oli tosi hyvä. Hampaat olivat kuin juuri valkaistut, olin suorastaan järkyttynyt, miksi olen käyttänyt manuaalista harjaa kaikki nämä vuodet, kun sähköhammasharjalla hampaat puhdistuvat näin hyvin, nopeasti ja helposti? Ikenet kyllä vuotivat hulluina verta, mikä vähän kummastutti, sillä edellinenkään hammasharjani ei ollut mistään pehmeimmästä päästä, mutta ei se silti tuollaista verenvuotoa aiheuttanut. Harjassa oli kaiken lisäksi toiminto, joka pysäytti sen jos painoin hampaita liikaa, joten kaiken järjen mukaan sellaista verenvuotoefektiä ei olisi pitänyt tulla. Mutta tulipa kuitenkin. Tosi ällöä.

Toinen ikävä juttu oli, että harja oli niin voimakas. Tuntui kuin olisi ollut hammaslääkärissä pora suussa. Oikeasti. Takahampaita harjatessa saattoi tulla akuutti oksennusrefleksi, ja koko pää tärisi. Aika vahva vehje. Mutta mitäpä tuosta, ajattelin että kai siihen tottuu, kun hampaat kuitenkin tulivat niin uskomattoman puhtaiksi! Mitä nyt niissäkin oli vähän verta, hehheh.. Harjassa oli vielä jokin ajastintoiminto, joka kertoisi "noin, olet harjannut riittävän kauan, voit lopettaa". En osannut käyttää sitä. En oppinutkaan. Painoin kaikkia(yhtä) nappulaa moneen kertaan ja mietin että mitäs hittoa. Käyttöohjeisiin ei ylpeyteni riitä.

Noh, pesin tosiaan hampaani samana iltana kun harjan sain, ja seuraavana aamuna ennen töihin menoa. Ja se työpäivä oli helvettiä. Hampaitani vihloi ihan hirveästi, tuntui että paikat yrittivät irrota! Pesin vielä samana iltana hampaani tuolla TriZonella, mutta kipu vain voimistui ja todisti mielestäni aika selkeästi mistä se johtui. No. En sitten harjannut sillä enää hampaitani. Kaksi viikkoa vihlonta jatkui. Tappavaa. Ja mulla kun piti olla niin hyvät ja ihanat ja koskemattomat hampaat, sanoi hammaslääkäri juuri maaliskuussa.

Noh, kun vihlonta loppui siirryin käyttämään harjaa aina silloin tällöin. Vaikka vanhalla manuaaliharjallani ei tule yhtä puhdasta jälkeä, antaa se minun nukkua yöni hyvin ja tehdä työni kivuttomasti. Niin että en kyllä suosittele tuota uutta harjaa yhtään kellekkään. Tehokashan se on kuin mikä, sitä en voi kiistää. Mutta mä en aio kärsiä kauneuteni takia noin paljoa.