Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

maanantai 27. elokuuta 2012

Nordman: Vandraren

Oltiin viikonloppuna koirien kanssa vaeltamassa!

Ei se mikään oikea vaellus ollut, vähän vajaa 20km Alastaron Harjureitillä. Kestikin vain kuusi tuntia. Mutta kamalan kivaa se oli, niin minusta, koirista kuin seuranpitäjistänikin. Tarkoituksenammehan oli lähteä tänä kesänä oikealle vaellukselle, pariksi päiväksi, vaikka Lappiin(koska siskon mies halusi välttämättä Lappiin). Mutta tapahtumia tapahtui, ja kanssani kaikkein innokkaimmin lähdössä ollut serkku päätti jättää tämän väliin, matka vaihtui lyhyemmäksi, päivän matkaksi, mutta häntä ei enää mukaan matkalle saanut. No, me sitten lähdimme, humanistisiskoni, (toisen) partiolaisserkkuni, sekä kahden puolikkaan palveluskoiran kanssa tälle rajoja koettelevalle retkelle. Joka ei oikeasti koetellut rajoja yhtään, viidentoista kilometrin jälkeen matka tuntui vain viideltä, ja koko kuusituntinen retki tuntui lähinnä kahdelta tunnilta. Mutta kai se on hyvä, että metsässä viihtyy ja jaksaisi enemmänkin. Sovittiin että ensi vuonna mennään paljon pidempi matka(vaikka myönnän että partiolainen ei vaikuttanut kovin innokkaalta yönyliretkelle - käsittämätöntä). Koirilla onneksi oli hauskaa koko rahan edestä, varsinkin kun ihan keskellä metsää ja tauoilla ne saivat juoksennella vapaina, kunhan eivät poistuneet polulta häiritsemään luontoa. Tulivat hyvin toimeenkin, Rood ja Stefa, ainoa rähinä aiheutui siitä kun Stef nappasi kepin Roodin suusta, ja Rood rähähti sen irrottamaan. Sen jälkeen Stef ei yrittänytkään napata Roodilta mitään.

Olen tosi tyytyväinen noihin koiriin, ne tulevat toimeen jo paremmin kuin osasin odottaakkaan. Eivät ne vieläkään leiki, mutta ne nyt eivät olekaan sellaisia koiria, että leikkisivät toisten koirien kanssa, Stef joskus yrittää, mutta Roodia ei vaan huvita. Minua se ei haittaa, en näe niiden leikkimiselle mitään tarvetta. Mielestäni on hauskempaa katsella, kun ne juoksevat peräkanaa metsässä, ja jos toinen jää jälkeen, ensimmäinen odottaa, tai palaa hakemaan sitä. Hyviä koiria.

Stefan kanssa tuntuvat kaikki treenit menevän hyvin. Viikko sitten tokotreeneissä se hyppäsi estettä oikein lupaavasti, mikä on minun mielestäni ehkä parasta ikinä! Hyppy kun on hirvittänyt minua niin, että osa ahdistuksesta on varmasti siirtynyt koiraankin. Päässäni kummittelee pk:n metrinen este, vaikkei sillä tarvitse päätään vaivata vielä vähään aikaan. Joka tapauksessa, hyppy meni mallikkaasti. Noutokin menee Stefalta hienosti, se on ihan hulluna kaiken maailman kantamiseen nykyään, se on Stefan hukassa ollut potentiaali. Haussakin viime viikon treenit menivät parhaalla mahdollisella tavalla, pistot olivat pitkiä ja suoria, ja vieläpä metsässä! Tuollaisia treenejä kun saataisiin lisää, niin Stef olisi valmis hakukoira alta aikayksikön! No joo, ehkä liioittelen vähän :)

Ja muutenkin Stefa on MAINIO koira. Mä olen koirahifistelijä, ja mulle on hirmuisen tärkeää että koirani käyttäytyvät mallikkaasti aina ja kaikkialla. Stefan kanssa kelpaa matkustaa julkisilla ja kulkea kaupungilla, se tottelee kuin unelma, ja tekee vielä hassuja pieniä lisäkiemuroita, kuten tuo hihnansa junan pysähtyessä, nostaa minulta putoavat tavarat, ja ojentaa konduktöörille junalipun(no, viimeistä se ei tee, mutta taatusti osaisi :D ).

Että näin. Meillä menee hienosti.

perjantai 17. elokuuta 2012

Timo Juuti & Hector 87: Cheap Bad Moves

Olin sitten eilen agilityepiksissä ratahenkilökuntana. Ja nyt aion avautua siitä puolesta lajia, jonka siellä näin.

Ensinnäkin pahastuin koirarotujen nykytilanteesta. Näin siellä paljon metsästyskoiria. Yhden niin kömpelön, että omistaja huusi koko ajan "tuletuletule, vauhtia, jaksaa jaksaa", ja koira kipitti perässä. Eikä sen rakenne sopinut agilityyn yhtään. Moni varmaan arvaakin rodun. Sekä pari muuta metsästysrotuista, toinen meni paniikkiin kentällä kuullessaan jonkin äänen, oli niin ääniyliherkkä. Sen kanssa metsästys varmaan onnistuisi hyvin? Ja kolmannen niin lerppakorvaisen, että aina koiran ottaessa juoksuaskelia valtavat korvat levähtivät taakse jättäen korvakäytävät paljaiksi kaikille takiaisille ja muille metsän eläimille. Sekä tietenkin paljon (omasta mielestäni, ja myös usean eläinlääkärin mielestä) sairasrakenteisia rotuja, jotka joko kisasivat, tai joiden omistaja puhui laidalla kovaan ääneen, kuinka hänen kilon painoisesta koirastaan tulee agilitytykki. Joo.

Huomasin sitten olevani roturasisti. Ainakin mitä koiriin tulee. Pahoittelen, en haluaisi olla, mutten voi sille mitään, etten pidä lyttykuonojen yskimisestä agilityradan jälkeen(vaikka upeasti se juoksi, rakenne oli päätä ja häntää lukuunottamatta ihan kelvollinen), enkä pitkäselkäisten koirien hypyttämisestä. Mutta omistajan päätös se on, ei minun.

En myöskään arvosta tuota "harrastetaan agilityä vailla kilpatavoitteita, ihan koiran huviksi" -mentaliteettiä. Osin yhden ystäväni johdosta, hän aivopesi minut :) Mutta tosiaan, nämä koiran huviksi harrastajat tuntuvat olevan sokeita oman koiransa huville, niin moni koira oli jätetty kouluttamisen suhteen puolitiehen, koska eihän huvin vuoksi harrastavan tarvitse kaikkia hienouksia hioa. Ja sitten sille koiralle huudettiin ja kirottiin, revittiin korvista ja hännästä ja karvoista, kun se ei totellut. Ja koira nautti! Ainakin omistajan mielestä. Minun silmään todella moni koira suunnilleen ryömi puomin alastulon, häntä korvien välissä ja korvat luimussa, kun omistaja karjui vieressä "HIDASTAAAAAAAA" vaikka koira olisi varmaan hidastanut huutamattakin. Mutta ennakoiva huutaminen vaikutti tuolla möllikisoissa välttämättömältä koulutus- ja kisaamistavalta.

No joo. Mikä mä olen puhumaan. Mä en edes harrasta lajia. Mutta siellä kisoissa oli muutama sellainenkin koirakko, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Muun muassa vesikoira, joka huusi koko radan ajan, ja toi mieleen isäni, koska puhui melkein yhtä paljon. Suoritus oli upea! Samoin eräällä cottonilla, ja yhdellä whippetillä. Upeita suorituksia oli muitakin, mutta nämä muistan tähän hätään. Tuntui, että laji olisi kokeilemisen arvoinen, varsinkin nyt, kun yhteistyö Stefan kanssa alkaa tuntua niin hauskalta.

Mutta mitä jos minusta tulee samanlainen "me harrastetaan vaan huviksemme, joten voin kouluttaa vähän sinne päin" -koirakko? Tulkaa huutamaan minulle jos tulee. Ei tämä onneksi ole edes ajankohtaista, koska jonot agilityyn ovat niin huimat, mutta mainittuani asiasta ääneen minulla saattaa olla paikka odottamassa seuraavalle IKKJ:n agilitykurssille. Kaikkea sitä sattuukin. Mitäs menin pässinpäisenä lupautumaan epiksiin henkilökunnaksi.


Niin, ja meiltä jäi viikonloppuna tokokisat väliin, jos joku huomasi. Sukulaismies karkasi naimisiin, piti mennä todistamaan tätä ihmettä :D Niin että Leksalle ja Pirkolle vaan terveisiä, Pirkko ehkä tätä saattaakin koiraihmisenä käydä lukemassa? Onnea vielä kovasti.

Koska ei me kyllä oltaisi oltu valmiitakaan niihin kisoihin :D Haluaisin kovasti nyt treenata Stefanovizin kanssa, josko saisi vaikka jonkun ihan tuloksenkin tänän vuonna. BH-koe olkoon seuraava etappimme, ja sen jälkeen aletaan harjoitella metrisen pk-esteen ylittämistä. Hohoo, se on suurin vihollisemme. Tai siis minun, Stef hyppii tosi korkealle itsekseen. Että fyysisesti este ei ole este, henkisesti pikemminkin.

No joo. Mä menen nauttimaan mun perjantaista, kun en enää muista mitä piti sanoa. Taikka varoituksen sanan voisin sanoa. Tulossa on Buzzador-teksti aiheesta sähköhammasharja Oral-B TriZone500. Muistaakseni se oli tuon vehkeen nimi. Mutta vain yksi teksti, koska harja ei ole tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta, sori nyt vaan OralB.



keskiviikko 8. elokuuta 2012

Blink-182: I'm Lost Without You

Ollaan nyt päästy mun iltavuorostani huolimatta treenaamaan, kun kaveri on lomilla. Niin että eilen ja tänään heti aamusta metsään harjoittelemaan esineruutua ja ilmaisuja!

Esineruutu vietiin eilen ensimmäistä kertaa keittiön ulkopuolelle. Ja se sujui kuin unelma! Stef on löytänyt sisäisen noutajansa, se kantaa mulle tavaroita erittäin mielellään ja matkan pidentäminen ei tunnu missään. Hoh. Mullon kohta esine-etsintäkoira!

Mulla on tietenkin myös todella fiksu käskysana tuohon esine-etsintään.. Opetin Stefaa tuomaan keittiössä kenkää, käskyllä "tuo kenkä!". Ja sitten olin tietenkin kamalan hämmentynyt, kun koira ei tuonutkaan metrimittaa käskyllä "tuo metrimitta!". Niin että Stefa tuo nyt kaiken kenkä -käskyllä. Ei kai se haittaa, ei se itse tiedä onko se kenkä vai ei. Joskus hamassa tulevaisuudessa saattaa joku kisatuomari kummastella, mutta ohjaajan tyhmyyshän on riittävä syy hassuihin käskysanoihin :D

Sitten otettiin niitä ilmaisuita. Stef on niin hirmuisella vauhdilla menossa maalimiehelle, että rullan ottaminen suuhun on jotenkin kamalan vaikeaa! Nämä tarvitsisivat tosi paljon lisää treeniä, kun saisin vain jostain maalimiehen. Koska toistothan tähän auttaisivat. Opetan ilmaisua siis takaperin ketjuttamalla, Stefan pitää tässä vaiheessa ottaa rulla suuhun, antaa se minulle, kiinnitän liinan ja lähetän koiran näytölle. Tyypillinen treeni menee niin, että Stefa ei ensin ymmärrä ottaa rullaa suuhun vaikka sitä sille tyrkytän, toisella kertaa ottaa sen ja sylkee pois/ei muista päästää irti ollenkaan, ja kolmannella kerralla kaikki sujuu täydellisesti. Voi kun saisi skipattua nuo kaksi ekaa toistoa, ja mennä suoraan sinne kolmanteen! Mutta ei siihen tosiaan muu auta kuin se treeni..

Treenaamisen lisäksi ollaan käyty myös lenkillä kaverini Liisin koirien Hutin ja Käpyn kanssa. Eilen Stefa oli vähän järkyttynyt, kun kivan treenin jälkeen pakotin sen ulkoilemaan kamalien, tungettelevien poikien kanssa! Huti-kelpie olisi kovasti leikkinyt, ja Käpy-kääpiöpinseri komensi vierestä. Ja Stefa vaan oli oma hienohelmainen itsensä ja irvisteli ystävällisille pojille. Mutta, sieti niitä kuitenkin. Ei sen tarvitsekaan mikään ylin ystävä muille koirille olla, kunhan tulee sivistyneesti toimeen.

Tänään kun lähdettiin treenin jälkeen lenkille, oli Stefassa muutos jo melkoinen! Se kävi välillä omasta aloitteestaankin nuuhkimassa ystävällisesti Hutia, ja Käpy oli sen mielestä varsin miellyttävä pieni otus. Ei se vielä kovasti leikkinyt, mutta jonkun pyrähdyksen otti poikain seuraksi. Ja mikäs sillä siinä olikaan ollessa, minä ja Liis kun eksyimme metsälenkillemme ja pyörimme siellä sitten ympyrää jonkin aikaa. Koirat saivat ainakin liikuntaa, vaikka katsoivatkin meitä vähän kummissaan meidän pohtiessamme tulosuuntaamme ja mihin tästä seuraavaksi pitäisi lähteä, ja hei, tuohan on tuttu puu, me oltiin tässä äsken!

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, päästiin kotiin, Stefaa väsyttää, ja mä lähden kohta taas töihin.