Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

Särkyneenpyörän Stefa & My Trusted Friend Kane's Wicky & Mieletön Moottori

sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Blink-182: The Rock Show

Roodin näyttelykoulutusta. Hyi kamala. Se koira ei osannut edes ravata ympyrää, ei tietenkään, kun en ole sitä ikinä ympyrässä ravauttanut. Nyt voitte sitten miettiä että miksi minä sitä näyttelyjuoksutin. Hämmentävää lisätietoa seuraa ensi vuoden tavoitepostauksessa.

Stefa on toipunut leikkauksesta hyvin. Joulunpyhät ollaan kierrelty sukulaisia, joten koira ei ole sairaslomastaan kärsinyt. Nyt kun palattiin kotiin eilen se alkaa olla hieman sählä, tahtoisi koko ajan tehdä jotain. Kohta kohta. Ensi viikolla loppuu treenitauko. Koitin Stefaa kyllä aktivoida tunnarin alkeilla, koska se on sellaista rauhallista touhua. Ei siitä oikein mitään tullut, onkos ihme kun minä en ole sitä ikinä kellekkään (tai millekkään) opettanut. Mutta vaikeuksien kautta voittoon, ehkä, ja todennäköisesti tunnari on meille oikeasti ajankohtainen vasta vuoden päästä.

Rood ja Stefa tulevat jo mainiosti juttuun. Eivät ne keskenään leiki, mutta ei ole tarviskaan. Välillä rähähtävät toisilleen, mutta vain hampaiden näyttämisen verran. Mallikasta. Pakkaa tuli sekoittamaan kaverin Muusa-mudinpentu, joka oli syötävän söpö muttei sulattanut narttujen sydämiä. Irvistyksiä sekin sai jos koitti lelun suusta viedä. Muuten se oli koirille täysin yhdentekevä.

Ammuin peurankin. Mutta olin niin pirun hyvä että Rood ei päässyt verijäljelle. Joskus olen vain liian täydellinen.

Tässä vielä kuva Roodista kun se seisoo seiso-käskyllä. Tosi kaunista. Hyi.
"Nyt saa riittää. Mä lähden kotiin senkin tyhmä akka."


perjantai 21. joulukuuta 2012

Dry Cell: Sick

Stefa sterkattiin tänään. Siinä odotellessa (tunti tai puolitoista menee) ja kahden tunnin kuluttua olin jo melko varma, että maailmanloppu oli kuin olikin tullut.

No, koira selvisi. Että eipä mitään hätää. Vähän kipeä se nyt on. Ja tokkurainen. Kotiin tullessa se löi päänsä joka rappuseen ja käveli päin naapuria kun ei tajunnut että edessä on joku.

Voi pikku-Stefaa. Menen syöttämään sille herkkuja.

keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Static-X: Cold

Hulluja kaikki koiraihmiset! Tai eivät ehkä  ne jotka pitävät talvitaukoa. Tulin tuossa tunti sitten treeneistä aivan umpijäässä. Hampaat kalisivat ja tärisin ja riensin ensimmäiseksi vessaan lämmittämään jäisiä käsiäni vesihanan alle. Ville siinä sitten kysyi että onkos kiva harrastus. On. Juu. Ainakin kesällä.

Oltiin siis tokotreeneissä muutaman viikon tauon jälkeen. Olen työstänyt Stefan seuruuta makupaloin imuttamalla, ja mielestäni edistynyt ihan hirveästi, mutta siellähän taas totuus iski päin kasvoja :D Koiralla oli kuulemma huono ilme, matala vire ja mutkalla oleva paikka. No niinhän sillä olikin. Täytyy muistaa lisätä leikkimistä treeneissä, alkaa palkatakin leikillä. En palkkaa Stefaa leikillä, koska se alkaa kyttäillä ja ennakoida. Mutta, kokeilen sitä nyt taas, että saan tuon vireen nousemaan. Koska minä tahdon nyt tuon seuraamisen kuntoon! Tai siis, en nyt tällä sekunnilla, mutta tällä taktiikalla niin ettei sitä tarvitse koko ajan olla hienosäätämässä. Toiveajattelua?

Otettiin hyppyäkin. Se oli parempaa kuin ennen, sain taas paljon muistettavaa sen treenaamisesta. Josko alettaisiin tässäkin asiassa edetä, minulla kun on itselläni sellainen hyppyestekammo etten mielelläni koko hommaa treenaakaan. Pakkohan sitä olisi, jos joskus pitäisi saada Stefa metrisestä yli!

Nyt en voi kirjoittaa enempää. Sormia särkee niin vietävästi. Pakko mennä laittamaan ne takaisin vesihanan alle.

lauantai 15. joulukuuta 2012

Billy Talent: Devil in a Midnight Mass

Ajattelin että josko opettaisin Stefalle hajuntunnistusta. Stefa tunnisti pitsalaatikon.
Tässä tietokoneenalushirviö mulkoilee. Ajattelin soittaa tuholaistorjujalle.

tiistai 11. joulukuuta 2012

System of a Down: Lonely Day

Stefalla ja Roodilla on ollut kamalan rankkaa.

Viikko sitten oltiin viikonloppu Laitumella, kun siivottiin hulluna pikkuveljen ylppäreitä varten. Stefan ja Roodin kanssa käytiin tutustumassa upouuteen Punkalaitumen koirakerhoon - joka tarkoitti yhteislenkkiä yhden ainoan treeneihin vaivautuneen ihmisen kanssa. Sitten minä siivosin, Rood nukkui ja Stefa pakeni imuria.

Viime viikon torstaiaamuna lähdettiin taas Punkalaitumelle, niihin ylioppilasjuhliin. Stefa oli aikamoinen. Ensimmäiset viisi vieraserää se haukkui järkyttyneenä. Sitten se rauhoittui ja alkoi ottaa vieraita vastaan sivistyneesti, ja heidän pullakahvinsa syöden. Rood oli koko ajan hienostunut ja kätteli vieraat saapumisjärjestyksessä.

Koirien tuska jatkui paetessani niitä Saksaan perjantaiaamuna. Stefa jäi isän ja Roodin seuraksi Punkalaitumelle, ja ne kuulemma tekivät kaikki pahat ja juoksivat pihalla ympyrää ja yrittivät syödä sontatunkion tyhjäksi(todennäköisesti Stefa yritti, Rood ei vaivaudu syömään kuin harvat ja valitut kikkareet).  Kun sitten maanantai-iltana palasin takaisin, oli Stefa lentokentällä vastassa ja on kulkenut kannoillani siitä lähtien. Raukka luulee että aion sen hylätä. Rood-raukka luulee, että sen kamala sisko on muuttanut sen luo asumaan.

Treeneissä ei olla siis oltu vähään aikaan. Pakkaset olivat yli kahdessakymmenessä viime viikolla, joten ne ainoat tokotreenit joihin olisimme kerinneet jäivät säiden vuoksi välistä. Tavoitteellisten treenit aloittavat joulutauon ensi viikosta vuoden loppuun, joten käymme varmaan valmennusryhmän treeneissä, jos ehdimme niihinkään :D Pitäisi oikein pitää muistinvirkistystreeni, kun en ole viikkoon treenannut - tuntuu etten yhtään muista, missä mennään.

No joo. Tälläinen talvitauon poikanen, siis. Stefakin piti steriloida tässä kuussa, ääk! No, katsotaan missä välissä kerkiän.

perjantai 23. marraskuuta 2012

Ismo Alanko: Pop-musiikkia

Suunnitelmat muuttuvat, joten viikonlopun kokeenomainen jäi väliin. Ei me oltais mihinkään kokeeseen mentykään, nih :D Jääköön ensi vuoteen.

Autokin hajosi, joten ei pitänyt päästä treeneihin, mutta kun treenikaverit on alkaneet tulla tutuiksi järjestyy kyytikin tarvittessa :) Maanantaina pähkäiltiin hyppyä, ei niin hyvin tuloksin, keskiviikkona pyörittiin ympyrää kun minä harjoittelin seuruun käännöksiä, ja Stefa kulki mukana ihmettelemässä.

Koska seuruu. Pitäisi varmaan hankkia videokamera, jotta näkisin itse millaista se on, koska tuntuu että se menee ihan päin kettua nyt taas. Ja vierailulla käynyt Marjo sen rehellisesti huonoksi totesikin. Pitäisi alkaa työstää sitä oikeaa paikkaa, todennäköisesti nameilla imuttamalla, ettei koira kulkisi niin väljästi. Edistystä on tapahtunut siinä, että koira ei jää enää niin kauas kuin aikaisemmin, nyt se jopa välillä edistää, mutta eihän se ole hyvä sekään.

Eli siis. Perusasento oikeapaikkaiseksi, seuraaminen oikeapaikkaiseksi. Käännökset minun täytyy ensin opetella kävelemään itse, täyskäännös tosin vaatii vain toistoja jotta koira oppii sen. Tai mahdollisesti minun pitäisi oppia uusi kävelytapa siihen täyskäännökseenkin. Mutta kuinka ihan oikeasti vaihdat suuntaa 180 astetta pysähtymättä? Ihmiset eivät kävele niin. Armeijasta kopioidut käännökset muka, kyllä varusmies ainakin on niin tyhmä että kaatuu kumoon jos yrittää kääntyä kävellessään.

No joo. Marjo oli tosiaan käymässä ke-to, tuli katselemaan paikallisia belgialaisia :) Mukana oli bordercollieuros Hypno, joka oli VALTAVA. Siis ihan järjettömän kokoinen koira. Kuulemma ihan normaalikokoinen bc-uros. Selvisi sitten kuitenkin sekin, miksi kaikki väittävät koiriani pieniksi. Koska ovathan ne :D Hypno oli niin suuri ja tuuheaturkkinen pikkuisen karvattoman Stefan rinnalla, että Stefa alkoi näyttää puolivuotiaalta pennulta. Ilmankos ihmiset kuvittelevat, että se on tullut minulle pentuna kun kerron saaneeni sen huhtikuussa. Ja ajatella, Rood on vielä Stefaa paljon pienempi.. Mun koirani on kääpiöitä.

Ville tykkäsi Hypnosta. Oli sitä mieltä, että kyllä meidän kämppään hyvin mahtuisi kaksi koiraa, kun mahtuu Hypnokin. No. Kunhan se ei ole se paperiton geelimäyräkoira, josta mies haaveilee.

Stefa tietenkin pahastui hirveästi mokomasta koiranjötkäleestä, joka tuli sen asuntoon, nukkui sen matoilla, keräsi silitykset sen ihmisiltä ja mikä pahinta, LEIKKI SEN LELUILLA. Hypnon ei sopinut vilkaistakaan Stefan röhköpossuun tai hampaat irvessä kävi pikkutyttö päälle.

Lenkillä nuo sen sijaan olivat ylimpiä ystäviä. Niin kauan kuin leikkiminen tapahtui ympyröitä juoksemalla, oli Hypno ihan kiva kaveri. Lenkkeilyn jälkeen Stefa ei vaivannut sisälläkään yhtään niin paljon kuin aiemmin. Joskin ihan vähän silti.

Mutta keskitytään nyt tähän mun yhteen koiraan, ennen kuin aletaan haaveilla pikku-Hypnosta. Stefan kanssa siis seuraamista. Tahdon sille niin hyvän seuruun, etten voi vahingossakaan kuvitella sen olevan huonoa. Mahdoton tehtävä?

maanantai 12. marraskuuta 2012

Rammstein: Liebe ist für alle da

Benni laittoi minulle tälläisen haasteen. Eipä ole ennen haastettu minua mihinkään, joten pakkohan tämä oli tehdä! KIITÄN Benniä, löysin hänen bloginsa Dogsportsin keskustelupalstoilta, ja mielelläni olen sitä seuraillut, saaden nähtävästi lukijan myös omalle blogilleni. Suosittelen muuten kaikille, jota kiinnostavat harvinaisemmatkin rodut kuin nämä perus-pk-rotuiset, Bennin blogissa on appenzellejä!



"Kyseessä on LIEBSTER- palkinto jonka ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.  Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi tarkoittaa myös suosikkia.

Varsinaista hommahan tässä ei ole, vaan säännöt kuuluvat näin:

  1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
  2. Valitse viisi blogia (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
  3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen."
Kiitokset hoidinkin tuossa ylempänä, tähän linkitän nyt viisi blogia jotka haastan. Yllättäen ne ovat kaikki tuolta suosikkipalkistani oikeasta laidasta, koska ne nyt vaan ovat suosikkejani :D

Hakutreenikaverini Leilan suomenlapinkoirat. Tämä on siitä kiva blogi, että täältä löytyy usein muitakin kuin koirajuttuja. Kannattaa seurailla.

Sukulaiseni Iidan blogi heelereistään. Ne ovat IHANIA pikku makkarakoiria :D Täällä on myös paljon juttua näyttelyistä, muuten en niistä kauheasti viitsi lukea.

Kaverini Marjon koirablogi bortsuista. Blogissa sivutaan myös aloittelevaa kasvattajanuraa. Toivottavasti tämä haaste pakottaa päivittelyyn :)

Kaverini Miran koirablogi auspai Vukista ja porokoira Nugasta. Samastun tähän blogiin hirveästi, koska toinen rakkaista koirista on myös vanhempien hoidossa. Tämä on myös pieni vinkvink, MIRA, PÄIVITÄ :)

Kaverini Elinan blogi käsittelee enemmän elämää. Mukana pyörii myös koikkeri Nette sekä sekalainen muu koiralauma, sekä kamalasti hevosia :D

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

This is Sparta: Techno Remix

Repäisin. Ilmoitin Ilmajoen metsästysseuran koirankoulutusjaoston kokouksessa, että me voitais Stefan kanssa tulla ensi vuoden SM-kisoihin osallistumaan avoimeen. Trololol.

Tästä seurauksena me käydään nyt Stefan kanssa kahdesti viikossa tokotreeneissä, joinain viikkoina enemmänkin, jos SM-treeniryhmä päättää että nyt ois hyvä päivä treeneille. Mikäs tässä. Mä NAUTIN. Ja tuskinpa koirakaan pahastuu.

Lauantaina olin kuunteluoppilaana Vuokko Malkin tokokoulutuksessa. Opin jotain. Nimittäin häiriötreenistä! Niitä pitää tehdä. Mä olen aina ajatellut, että tehdään niitä sitten kun koira osaa jo kaiken, ja on niin hyvä, että häiriötä voi lisätä vähitellen. Mutta ei! Vuokko teki niin, että nappasi aloittelevan koirakon kontaktiharjoitukseen keskelle kenttää, ja meni itse viereen istumaan, heilutteli makupaloja, huusi "tänne" ja "maahan" ja heitteli motivointipatukoita koiran eteen. Sitten hän otti muutaman avustajan makoilemaan ja huutelemaan ja seurautti koirakkoa heidän välistään. Se oli aivan uskomatonta! Koirat olivat aluksi ihan hukassa, mutta hurjan nopeasti ne oppivat olemaan reagoimatta! Niin voittaja- kuin alokasluokankin koirakot. Teki todella vaikutuksen!

Noh, maanantain treeneissä tätä sitten tietysti kokeiltiin. Ai, kuinka kamalaa! Olin jotenkin jatkuvasti tosi epälooginen, Stefa paineistui, meni ihan jumiin ja se oli epämiellyttävää sekä minulle että koiralle :( Ei jäänyt hyvä maku tästä hommasta. Siispä, rakentavasti käytin koko seuraavan päivän matikantunnit pohtimiseen, ja asian tarkastelemiseen eri näkökulmilta. Ja totesin, että olin epäselvä, ja minun täytyy keskittyä enemmän omaan tekemiseeni. Siihen, että kerron koiralle selvästi, milloin se on käskyn alla, ja milloin ei.

Tänään sitten keskiviikon treenit. Tehtiin alkuun ohjattuna liikkeestä maahan - joka meni ihan perunoiksi! Ja ohjattu luoksetulo. Se maahanmeno jäi oikein vaivaamaan, koira ei osannut sitä ollenkaan! Ennen on osannut, joten en ole sitä edes ottanut sen suuremmin. Joten nyt se on sitten unohtunut. No, tämmäistä sattuu. Nyt otetaan harjoittelun kohteeksi se, että käsken koiran maahan kasvot siitä poispäin suunnattuna - koska se vaikuttaisi olevan meidän ongelmamme.

Seuraaminen sen sijaan meni yllättävän hyvin. Missäköhän vaiheessa siitä on noin hyvää tullut? Kenties siinä vaiheessa, kun aloin kävellä sen verran hitaammin, että koira pysyy mukana.

Ja sitten niitä kontaktiharjoituksia.. Keskityin nyt siihen että olin selkeä. Ja se toimi! Stefa ei paineistunut yhtään, sen mielestä kaikki oli tosi kivaa! Ja mikä parasta, yksi Stefan lempi-ihmisistä, hakumaalimiehenäkin ollut Liis, kutsui Stefaa luokseen, lässytti, käski maahan, rapisteli hiekkaa.. Ja Stefa vaan tuijotti minuun, korvat pystyssä ja innokkaana! JEEEE!

Nyt, seuraava tavoite on ensi viikon sunnuntain kokeenomainen treeni. Jos se menee mallikkaasti, ilmoitan Stefan Lempäälään tokokokeeseen joulukuun alkuun. Siis jos siellä on vielä tilaa. Ja vielä enemmän, jos se treeni menee hyvin. Jää nähtäväksi. Myöhemmin joulukuussa kun todennäköisesti varaan ajan tuon Stefan sterilointiin, niin tulee sitten treenitaukoa pari-kolme viikkoa, ja kisataukoa.. No, en minä tiedä kauanko doping-varoaika on. Pitää kysyä eläinlääkäristä.

tiistai 23. lokakuuta 2012

The Crash: Simple Things

Viime viikko meni Laitumella Rood Karvanoppaa katsomassa. Ja ehkä vähän äitiä ja isääkin vilkaisin siinä samalla.

Vein piskit hierojalle Sannalle. Olen ihan neuroottinen Roodin lihasjumeista, sen on takajalat ihan ristissä eikä koira taivuta niitä kunnolla edes kävellessään. Mua aina surettaa katsoa sitä kun se lenkillä kiskoo äitiä perässään ja takajalat on ihan tönkköinä.

No, joka tapauksessa. Sanna hieroi auki sekä Stefan että Roodin, joka oli paikasta ihan paniikissa. Se on auto-onnettomuutensa jälkeen inhonnut eläinlääkärillä käyntiä, ja eläinlääkärin tiloissa oleva hieronta sai sen läähättelemään ja olemaan rauhaton. Kyllä se sitten rauhoittumaan saatiin, ja tosiaan aukikin niistä jumeistaan. Ei se ollutkaan yhtään niin pahasti jumissa kuin kuvittelin. Sanna ehdotti että veisin sen joko osteopaatille, joka tutkisi onko sen lantio vinossa sen kolarin jäljiltä, tai sitten jatkaisin hierojalla käyntiä säännöllisesti, hieroja uskoi senkin riittävän koiran auki pitämiseen. Konsultoituani asian vanhemmilleni, äiti totesi että aletaan sitten käyttää sitä siellä hieronnassa. Tai siis minä alan käyttää. Pitänee varata kohta seuraava aika..

Stefakin hierottiin. Siitä ei löytynyt mitään kummallista.

Ammuin peurankin, keskiviikkona. Rood on superverijälkikoira. Hukkasin sen onnellisen peuran sinne sitten, otti ihan hirveästi päähän kun näin tasan tarkkaan ampuessani että osuin, tarkasti, ja kun se lähti juoksemaan se kompuroi siihen tyyliin ettei pääsisi kuin pari metriä.. Mutta hukkasin sen silti. Pengoin metsää taskulampun kanssa Roodia odotellessani, ja kun se tuli, en jotenkin jaksanut uskoa että se mitään löytää. Jos se peura olisi lähellä niin olisin sen jo löytänyt. Mutta mitä vielä. Rood otti jäljen ampumapaikalta(josta itse en löytänyt edes verta) ja kääntyikin suorassa kulmassa oikealle. Ellei koira olisi ollut niin varma asiastaan en olisi siihen suuntaan lähtenyt, ei kai se ammuttu eläin mitään suorakulmia ala juoksemaan! Mutta koira tiesi, peura oli vain muutaman askeleen päässä, pellon puolella, kuolleena kuin kivi, vieläpä ihan näkyvissä(sitten kun tiesi mihin suuntaan katsoa) mutta en todellakaan olisi sitä pimeässä illassa löytänyt ilman koiraa. Super-Rood. Se on niin hyvä että yksikään verijälkikoira ei voi olla sitä parempi. Paitsi ehkä joku niin iso koira, että se nappaa sen peuran suuhunsa ja kantaa autoon.

Stefanovitz Arkajalka pelkäsi peuraa! Kyllä se lopulta uskaltautui sitä nuuhkimaan, mutta hädin tuskin. Pelottavalta haisi se kuollut olento. Rood kyllä olisi vaikka syönyt koko peuran, kuten aina. Koittaa mokoma juoda kaiken veren heti kun pääsen peuran pistämään.

Käytiin isän ja Villen kanssa nylkemässä peura ja koirat saivat puolittaa sydämen paistettuani sen ensin uunissa. Sydän kyllä kelpasi Stefalle, kun se tuli kupista eikä suoraan eläimestä. On se niin hienostunut kaupunkilaiskoira :D Luulee varmaan että liha tulee kaupasta.

Lauantaina oli hakutreenit. Jäävät tauolle nyt tältä syksyltä. Harmillista! Mietin että mitähän me sitten koko talvi tehdään, ja tulin maininneeksi sen ääneen kaverilleni. Tuli siinä sivussa laitettua idea liikkeelle BH-kokeeseen treenaavasta ryhmästä. Niin että jos löydetään harjoittelupaikka, aletaan käydä toisissakin tottistreeneissä viikossa, tavoitteena BH ensi keväänä.

Ja maanantaina tokotreeneissä. Saatiin Stefan seuruukin kerralla kuntoon, kun Jonna käski minun kävellä hitaampaa. Ja oho, mullahan on hyvin seuraava koira! Sehän seuraa melkein tiiviisti! En mä ole tajunnut harppovani sitä karkuun kaiken aikaa :D Oon joskus vähän yksinkertainen.

Tänäänkin treenattiin, iteksemme. Harjoiteltiin takapään käyttöä jalkapallokentällä, ja Stefa alkaa jo vähitellen tajuta että sillä on enemmänkin kuin kaksi jalkaa. Tällä hetkellä se varmaan luulee niitä olevan kolme. Noh, siihen kentälle tuli sitten joku junnujen jaliskerho ja meidän täytyi siirtää. Johan on, kun jalkapallokentilläkin pelataan jalkapalloa!

Seinäjoella on onneksi kaiken maailman pesäpallo- ja jalkapallokenttiä nurkat täynnä, joten siirryttiin seuraavalle. Se taisi kyllä olla lentopallokenttä. No, siinäkin oli sitten joku rakennustyömaa vieressä. Ajattelin ettei se mitään haittaa ja jatkettiin seuruun pyörimistä, kun työmaalla alkoi Bobcat huristella sinne tänne. Ei sitten otettu muuta kuin sivulletuloja ja luoksetulon loppuasentoja, sekä iänikuista suoraa maahanmenoa. Sai Stef niihinkin sitten keskityttyä, vaikka koliseva työkone sitä pelottikin, ja se oli luimukorvilla aika pitkälti. Noudon se teki loppuun aika hienosti, ja leikkikin jo ihan Bobcatin unohtaneena. Voitokasta!

tiistai 9. lokakuuta 2012

David Bowie: Changes

Eiliset tokotreenit menivät upeasti. Treenikaveri mainitsi Stefan muuttuneen tosi paljon ekoista treeneistä. Ja niinhän se onkin muuttunut. Aloin oikein itsekin nyt kiinnittää huomiota.

Kun Stefa tuli meille se pelkäsi omaa varjoaankin. Totta kai, kun asuinpaikka oli muuttunut. Se myös alkoi kirkua kuin sikaa tapettaisiin, jos siihen koski yllättäin. Johtui varmaan siitä, että muut koirat olivat sitä riepotelleet. Stefa ei myöskään suostunut kantamaan suussaan mitään, tai jos kantoi, se irrotti otteensa heti kun ihminen edes kurotti sitä kohti.

Nykyään Stefa painii. Saatamme kieriä lattialla ja tyrkkiä toisiamme. Stefa saattaa jopa innostua puremaan minua, mistä olen hirmu ylpeä (kukaan normaali ihminen ei varmaan ole ylpeä, kun oma koira puree :D ). Stefa myös riepottaa lelua jopa vieraiden ihmisten kanssa, minkä sain huomata eilen treeneissä :D Harjoiteltiin pysäytyksiä takapalkalla, ja kun avustaja leikitti Stefaa se ei irrottanutkaan lelusta käskyllä - ja minä vain nauroin ilahtuneena vieressä!

Kun Stefa tuli meille, se makasi nurkassa päivät pitkät. Totta kai, sehän oli joutunut olemaan eristyssä juuri tuon muiden koirien kanssa toimeentulemattomuuden takia. Noh, tässäkin on tapahtunut melkoinen muutos. Stefa on tottunut aktivointiin, ja jollei se sitä saa, se alkaa vaatia. Tuli huomattua sunnuntaina kun pidin siivouspäivää. Koko päivän kuuraamisen jälkeen lysähdin sohvalle lepäämään, ihan väsyneenä. Stefa alkoi minulle tyrkkiä lelujaan, kantoi niitä minulle vuorotellen, ja kun en jaksanut sen kanssa leikkiä se ryppysi matot pikkuruiseen läjään, keräsi lelut läjän päälle ja alkoi tapella maton kanssa. Jaa, minä siihen vaan totean. Hyvä, tuhoileva koira.

Stefalla oli myös vaikeuksia sisäistää asuntomme kokoa. Sarilla oli ollut erillinen "koirahuone" jossa koirat majailivat sisällä ollessaan, ja Stefan mielestä oli kummallista kun se sai liikkua koko asunnossa. Kyllähän se tuhoilikin. Olohuoneen se ymmärsi sisäsiisteysalueeksi, mutta muissa huoneissa se saattoi käydä kakalla. Myös roskiksen se levitti useammin kuin kerran. Noh, sisäsiisteys palautui kun koira tajusi asuvansa koko kämpän alueella. (Onneksi, en olisi halunnut siltä alkaa tilaa rajaamaan, eikä sitten tarvinnutkaan.) Roskisten levittelykin lakkasi, kun laitoin roskat piiloon tiskipöydän aluskaappiin, missä normaalit ihmiset roskiksiaan pitävät.

Stefa oli myös äärimmäisen alistuva ja nöyrä meille saapuessaan. Se ei uskaltanut vetää hihnassa, vaan piti tarkasti huolen siitä, että hihna pysyi löysällä ja se oli kaiken aikaa melkein jalassani kiinni. Muutos tähän alkoi näkyä ensin hakutreeneissä, kun Stefa alkoi treeneissä vetää hihnassa metsään päin. Olin ylpeä siitä. Nykyään se vetää hihnassa aina silloin kun sillä on kiire - niin kuin minun mielestäni kuuluukin. Pidän sitä usein vapaana (rikesakkoja odotellessa) ja se kyllä kuuntelee minua, mutta ei ole kaiken aikaa niin neuroottisen tarkka minusta kuin alussa. Joskus joudun jopa käskemään sitä kahdesti :D Siitäkin olen ylpeä. Ei koiran kuulukaan totella aina ensimmäistä käskyä - paitsi jos koira on itse Lassie.

Muita koiria Stefa pelkäsi kuollakseen saapuessaan. Traumoja varmaan taas. Nykyään se saattaa jopa räyhätä hihnassa. Ei kuitenkaan yleensä, mutta huomaa, että siitä on tullut paljon itsevarmempi. Kun koiria tulee vastaan, Stefalla on häntä kippurassa selän päällä, ja se saattaa hieman "pöhistä". Pöhisköön. Kunhan ei syö niitä vastaantulijoita :D Stefa myös tulee toimeen Roodin kanssa (koska on pakko). Ja sietää erittäin hyvin jopa useita treenikavereiden koiria. Tämän suhteen koira muuttuu koko ajan, joten muutosta saattaa tapahtua vieläkin.

Suurin muutos taitaa kuitenkin olla treeniasenteessa. Kun aloitin Stefan kanssa tokotreenit, se oli ihan kamalaa. Stef kulki kaukana, kasassa, kauhuissaan. Minulta jopa kysyttiin olenko lyönyt sitä :D No en, se nyt vaan oli sellainen vässykkä. Se ei edes halunnut tulla treenikentälle, melkein sai perässä vetää. Nykyään se juoksee kentälle kun auton ovea vähän raottaa. Seuraamiseen on tullut ihan eri asennetta, vaikkei se vieläkään kovin tiiviisti seuraa(tiiviimmin kuitenkin). Koira myös selvästi nauttii tekemisestä, sen kanssa on kiva treenata.

Viimeisin suuri muutos on kuitenkin tapahtunut Villen ja Stefan suhteessa. Stefa on aina kohdellut Villeä "talon isäntänä" ja totellut tämän pienintäkin sormen liikettä. Sitä oli ikävä seurata, koska Stef tuntui olevan ihan kauhuissaan Villestä. Nyt kuitenkin kun katsoo, Stefa tottelee edelleenkin Villen joka sanaa, mutta myös juoksee ensimmäisenä tervehtimään häntä, kun tulemme kotiin. Ne kaksi on ihan bestiksiä, vaikka Ville lenkittää koiraa paljon harvemmin kuin minä, eikä treenaakkaan sen kanssa kuin joskus vähän tottista. Pöh!

maanantai 8. lokakuuta 2012

Rehupiikles: Kyröjoki tuluvii

Täällä on ollut ihan hirveä keli. Koko viime viikon satoi. Keskiviikkona taukosi sen verran, että pääsin Stefan kanssa treenaamaan(onneksi, alettiin ottaa toisiamme aivoon). Esineruudussa tuo on ilmiömäinen, löytäisi vaikka neulan heinäsuovasta. Tottis ei menekään ihan niin hyvin.

Torstaina sade jatkui. Perjantaina sade jatkui kovempana. Heräsin aamulla lenkittämään naapurin tyttöä, ja oltiin ihan litimärkiä tunnin tallustelun jälkeen. Kuivasin itseni ja lähdin kouluun. Kouluun saavuttuani olin taas AIVAN litimärkä, kun kadullakin lillui vesi niin että kengät hörppäsivät. Kuivasin itseni pyyhkeellä vain kastuakseni kahden tunnin päästä uudelleen lähtiessäni kotiin.

Kävin äsken kuvaamassa. Vesi on (ONNEKSI) suuremmalta osalta jo laskenut, mutta kuvattavaa löytyi silti.
Tämä kadunpätkä oli kokonaan veden alla perjantaina.
Kiertämään vesilätäköitä ei kadulla päässyt, ne olivat niin isoja ja SYVIÄ. Pumppuautot kiertelivät kaduilla. Ja kaikkialla haisi paska, kun vesi nousi viemäreissä. Ville synnynnäisenä pohojammaalaisena totesi vain että "Tän takia kerrostalojen alimpia kerroksia ei asuta. Onneksi."

Seinäjoki
Tässä kohtaa penkkaa lenkkipolun ja joen välillä pitäisi olla kolmisen metriä. Pudotus jokeen on ollut iso. Eipä ole tänään, ja vesi oli sentään eilisestä jo laskenut.
Stefa kummastelee samaa kohtaa.




Tässä penkkaa, josta pitäisi olla veteen matkaa vielä kaksi metriä.
Kuva kesältä, sama paikka, puolitoista metriä alempana.

Pensatkin ovat syvällä vedessä, vaikka kasvavat runsaasti maan puolella.

Näyttää Muumien vedenpaisumukselta.

Jokeen pitäisi olla tästä kohtaa polkua matkaa lähes sata metriä.

Stefa ei tajua, kun juoksentelualue on veden alla.

Tässäkin maata pitäisi olla kymmeniä metrejä.

Eilen koko tämä alue oli veden alla. Maata näkyi vasta aivan vasemmassa laidassa olevan koivun kohdalla.

Olin varma että virta vie tämän veneen, mutta eipä vienytkään.

Tässä pitäisi olla maata.

Tässä kohtaa joki ei ole lähelläkään.

Naapurin grillauspaikka.

Kevään tulvissa tämä polunmutka sortui jokeen. Kesti kuitenkin tämän.

Frami, jossa käyn koulua. Kiveys oli eilen veden alla.

Polku oli tästä eilen poikki. Nyt pääsi jo kävelemään.

Tässä on tavallisesti kolmisen metriä hiekkaa ennen vettä.

Jännittäviä hetkiä on aiheuttanut myös se, päästäänkö tänään Ilmajoelle tokotreeneihin, tiet sinne kun ovat olleet tulvien takia poikki. Aamuisen tiedon mukaan tie on kuitenkin taas auki, eli tänään treeneihin - ellei noi saatanan sateet jatku.

sunnuntai 16. syyskuuta 2012

YUP: Kiusauksien iltapäivä




Tekstiin lisätty kuvia. Ne on ottanut hovikuvaajamme Elina Voutilainen.

Stefalla oli tänään luonnetesti.

Voi että kun olinkin paniikissa, jo päiviä etukäteen. Olin ihan varma, että Stefan pää ei kestä sitä paineistamista ja pilaan sen elämän, se saa ikuiset traumat,  vetää päänsä läpi pannasta ja karkaa, puree tuomaria.. Kyllä minä keksin kaikki huonot vaihtoehdot!

Niin että kun testi sitten koitti, olin paniikissa, ja tuohon koiraan tarttuu aika hyvin minun tunteeni. Että mikäs tässä, mokasin, lol.

No niin. Testin kulku. Aluksi tuomari leikitti koiraa, ja Stef leikkikin ihan hyvin. Ei se tappomielellä repinyt, mutta leikki iloisesti niin kuin se tekee nykyään, kun ollaan vähän harjoiteltu :) Mutta tätä en ollutkaan etukäteen jännittänyt.
"omnom"

Kelkkaa sen sijaan jännitin. Olin varma että Stefa lähtee tuhatta ja sataa päinvastaiseen suuntaan. Sen sijaan se vain istui vieressäni, osittain takanani, ja katseli. Kun kelkka tuli kohdalle, Stefa nuuhki sitä varovasti itsekseen, ja kun minä kumarruin kelkan puoleen Stef hyppäsi vehkeen päälle istumaan. Ei sitä pelottanut.

"WTF"
Hyökkäävä tuomarikaan ei aiheuttanut pelkäämääni voimakasta reaktiota. Stefa istahti taas taakseni, ajatteli kai, että jos tuo meidät syö, ei se jaksa enää mitään ohjaajan jälkeen. Ei se meitä syönyt, ja Stefkin otti ilolla rapsutukset vastaan. Ei pelottanut.

Silmille tullutta sateenvarjoa Stef sen sijaan säikähti, mutta ei muistanut sitä enää takaisin palatessamme. Koliseva tynnyrikin piti ikävää meteliä, mutta ei aiheuttanut väistämistä kummempia toimenpiteitä.

Pimeässä huoneessa tuomarit paineistivat Stefaa ylimääräisesti heittäen valtavan klapin suoraan sen naaman eteen. Stef kavahti, palasi taaksepäin sokkelossa, mutta löysi luokseni kuitenkin suht kivuttomasti. Myöhemmin tuomarit mainitsivat tehneensä tään saadakseen esiin koiran pehmeyden. Eivät olleet varmoja oliko koira hieman pehmeä vai suhteellisen kova.

Seinään sidottuna Stef ei puolustautunut tuomaria vastaan. Istuskeli korvat luimussa kaikessa rauhassa, tuomarille alistuen.
"Ei edes vituta."

Laukaukset aiheuttivat suurimman reaktion. Stef hätkähti ja painautui jalkaani vasten. Ammunta toistettiin vielä kahdesti, ja Stef jäi istuskelemaan jalkojeni taakse turvaan.

"Täältä se ääni ei löydä mua."
Että näin, tiivistettynä. Olin todella tyytyväinen, ettei Stefa paennut ja kauhistunut ja traumatisoitunut. Ei sitä tuntunut kamalasti kiinnostavan, minuunhan se kaiken aikaa turvasi.

Pisteet:
I Toimintakyky -1 pieni totta
II Terävyys +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua Stefahan ei ole yhtään terävä, mutta tämä tulos tuli koska hyökkäyshalua ei jäänyt.
III Puolustushalu -1 haluton ehdottomasti 
IV Taisteluhalu -1 pieni Stefa taistelee ja leikkii mielellään, mutta ei se kyllä kelkkaa vastaan ainakaan taistellut yhtään. Lienee ihan totta.
V Hermorakenne +1 hieman rauhaton
VI Temperamentti +2 kohtuullisen vilkas
VII Kovuus +1 hieman pehmeä Joutuivat tosiaan tasapainottelemaan tämän ja kohtuullisen kovan välillä - todella yllättävää.
VIII Luoksepäästävyys +2a luoksepäästävä, aavistuksen pidättyväinen Eihän se tosiaan mikään kultainennoutaja oo :D
Laukauspelottomuus - Laukausaltis Olihan se. Mutta tämähän tullaan kouluttamaan pois :)
HYLÄTTY, +78 pistettä

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Tosiaan laukausalttiuden tähden hylättiin, koska bortsut ja luonnetestit muotovalion arvoon, tai jotain. Olen kyllä ihan tyytyväinen, koska sain kuulla mitä halusinkin, uuden mielipiteen. Tuo kovuus tuli todella yllätyksenä, kun tuomarit siitä minulle erikseen mainitsivat. Ehkei tämä sitten olekaan niin pehmeä, ollut vaan muiden koirien pompoteltavana niin vaikuttanut siltä.

Jepjep. Näin kävi tänään, ja tykkään kyllä ihan :) Oli mukavaa, ettei Stefa ollut lainkaan niin säikky kuin olin ajatellut. Hirveän riippuvainenhan se minusta on, mikä tekee siitä arjessa äärimmäisen helposti hallittavan koiran.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

YUP: Normaalien maihinnousu

Eilen me normaalit nousimme maihin Seinäjoen Katajalaakson ulkoilualueelle. Saimme yleisöä epänormaaleista, jotka luulivat että olimme telttailemassa, kun kannoimme kirjavia lasten leikkitelttoja metsään hakupiiloiksi. Ja yhtä roskista. Ja kahta koiran kevythäkkiä. Ja yhtä kompostikehikkoviritelmää. Ja hirveää määrää naveja ja pressuja, harhautukseksi rullakoiralle.

Kävi siis niin, että eilen illalla puoli viiden maissa istuin sohvalla treenisuunnitelma edessäni. Tai siis, minulla oli tyhjä valkoinen paperi ja kynä, ja mietin että joojoo. Esineruutua pitäisi tänään vielä tehdä. Ja ilmaisuja, mutta kun ei ole maalimiestä, perhana.. Ja ennen kuin pääsin tätä perhana-ajatusta loppuun soi puhelin. Siellä on Liis. "Lähdetkö tunnin päästä Katajalaaksoon treenaamaan, otettais vaikka esineruutua ja ilmaisuita?" Niin että mikäs siinä sitten, hassu yhteensattuma!

No, minähän pakkasin koiran ja palkat ja lähdin. Siellä meitä sitten oli, kolme normaalia, oheistarvikkeinemme ja viiden koiran kanssa. Ja yleisönä puoli Seinäjokea. Eivätkö ihmiset enää sauno lauantai-iltaisin? Ihme villitys lähteä kävelylle siihen aikaan..

Ihan eka tallattiin pari jälkeä. Minä en tallannut, katselin vaan suu auki vierestä miten se oikein tehdään virallisesti. Nemin kanssa jälkiä ajettiinkin, mutta ei meillä niin pitkiä janoja ollut kuin Heidin Hempukalla.

Noh, jätettiin jäljet vanhenemaan ja otettiin esineruutua. Mulla oli ajatuksena ottaa näkyvällä paikalla, elikkäs tiellä, pitkää matkaa. Eli joku olisi kipannut pipon koiran nähden viidenkymmenen metrin päähän ja mä olisin lähettänyt kauheenhyödyllisenkollien sitä sitten hakemaan. Mutta eihän me niin tehty! Liis ja Heidi päättivät että pöh, kyllähän me tuolle metsään ihan oikea esineruutu tehdään.

Niin että mua sitten jännitti. Ollaan harjoiteltu vain nurtsilla tähän mennessä, ja nyt mentiin METSÄÄN. Ja Stef on jotenkin niin pönttö esineiden kanssa, että se kompastuu niihin ennen kuin löytää ne. Mutta minäpä erehdyin. Liis kävi viemässä pipon metsään, esineruutukoira juoksi metsään, nuuhki hetken, ja selvästi hajun perusteella löysi sen esineen.. Ilahtui siitä vielä niin paljon että jatkoi matkaansa pipo suussa etsimään lisää niitä, tai jotain, mutta huusin sen tietenkin takaisin ja luovutus oli täydellinen kun koira muisti että näinhän se pitikin mennä. Otettiin vielä pari toistoa. Ja voi että Stefa oli vaan niin HYVÄ. Se löysi tosi kaukaa ne esineet, sitä ei häirinnyt ettei se nähnyt kun esine putosi, sille riitti että joku käveli edestakaisin sen ruudussa, täytyyhän siellä silloin jotain olla. "Kenkä" -käskyllä Stefa irtosi ihan uudella tavalla, löysi esineen ennenkokemattoman helposti ja palautti sen täydellisesti.  Niin että minä lähinnä seisoin suu auki ja mietin, että harjoitteleekohan toi koira ilman mua. Koska maasto oli vaikeampi, esineen vei joku muu kuin minä, se ei ollut lainkaan näkyvillä, esineet olivat kauempana kuin yleensä, tallottu alue oli leveämpi kuin mitä ikinä olen tallonut.. Joo, selvästi joku treenaa mun koiraani öisin kun nukun. Heidi ja Liis sen sanoivatkin: meillä on tässä melkein valmis esineruutu jo. Ristus!

Treenattiin esineet vielä Huti-kelpiellä ja Hempukka-groenendaelilla, ja viimeiseksi eläkeläinen, tokon MM-edustusjoukkueessa tänä vuonna kultaa hakenut Mette-groenendael haki metsästä ne esineet mitä nuoremmilta jäi. Se on kyllä tehokas mummo.

Ja sitten niitä ilmaisuja. Nolotti kamalasti, kun en ole niitä treenannut sitten viime kerran Liisin kanssa, kun en tiedä kuka lähtisi meille maalimieheksi. Niin että ajattelin ettei siitä tulisi mitään. Ollaan me tietty ruokakupille harjoiteltu, ja Stefa ottaakin heti rullan maasta kun tietää, että syömään pääsee vasta kun mä olen saanut rullan. Mutta maalimiehelle sen hinku on niin kova, että rulla unohtuu täysin.

Mutta mitä vielä! Stef kun näki rullan, se nappasi sen heti suuhunsa, olin taas ihan järkyttynyt. Ei se ennen näin ole tehnyt! Napsautin liinan kiinni ja koira juoksi. Se yhdistää tuon liinan kiinnitysäänen jo tosi hyvin "näytä" -käskyyn, ja lähti yhden toiston jo pelkästä naksauksesta. Kannatti ottaa liinan kiinnitys mukaan, mua näet varoiteltiin että näin voi käydä. Ja näinhän siinä tosiaan näyttää käyneen. Kaikkea sitä.

Vaikeustasoa lisäsi myös se, että mä harjoittelin mukana juoksemista. Se oli kamalaa :D Yksinkertaisesti liikaa liikkuvia osia. Oon ihan hukassa sen rullan kanssa, kun pitäisi kiinnittää liina ja tarvitsen siihenkin jo kaksi kättä, ja sitten kun on rullallinen liinaa jossa mun pitäisi roikkua kiinni sillai fiksusti etten nykäise yllättäen koiraa kun se lähtee liikkeelle.. AARGH! Hirmuisen vaikeaa! Ensimmäisellä kerralla kun tätä koitin, nykäisinkin liinasta, Stef pysähtyi ja epäröi, mutta sanoin että menemene, ja se jatkoi matkaa maalimiehelle. Seuraavalla kerralla koira vilkaisi minua ohimennen, että varmasti pysyin mukana. Kolmannella kerralla mukana roikkuessani osasin jo! Stef ei ahdistunut, minä sain pidettyä liinassa täydellisen jännitteen, onnistunut suoritus kummaltakin!

Ja mikä parempaa, viimeisillä toistoilla Stef otti jo rullan maasta! Siis MAASTA, uskomatonta! Pahin este on ylitetty, kun se tajuaa hakea rullan ennen lähtölupaa. Nyt vaan vaikeutetaan se rulla maalimiehelle asti, mutta sen ei pitäisi olla enää niin iso ongelma. Oon niin ylpeä. Stef oli tätäkin harjoitellut itsekseen, se ovela pikkunarttu.

Sitten treenattiin vielä ne oikeasti hakua osaavat koirat. Ja tässä vaiheessa alettiin saada enemmänkin yleisöä. Aiemmin paikalla oli käynyt jo vanha täti rotikkansa kanssa, ja olisi kauheasti halunnut päästää koiransa leikkimään meidän koiriemme kanssa.. Siitä onneksi selvittiin kohteliaasti, ilman konflikteja, ja mummo jatkoi matkaansa treenejämme suuremmin häiritsemättä. Tosin meinasi se hakea jäljen janamerkin sieltä metsästä, mutta luojan kiitos jätti sen sinne! Siinä vaiheessa pukkasi jo kylmää hikeä, että pitääkö meidän ajaa pikkumummo rotikoineen tiehensä jälkeä sotkemasta.. Mutta rotikka oli onneksi niin lihava, ettei päässyt ojan yli metsään, ja ongelma oli ohi.

Mutta tosiaan. Huti-kelpiellä harjoiteltiin palkkaamattomuutta pistoilla. Olin siirtyvä maalimies, ja palattuani keskilinjalle sinne ilmestyi nuorisojoukko(20-30 -vuotiaita = nuorisojoukko :D ) kanssani keskustelemaan. Hutilla oli juuri viimeinen ilmaisu lähtenyt, Liis juoksi sen luo kun koira haukkui maalimiehellä. Iso ja pelottava hevimies multa sitten kysyi, että uskaltaako tästä mennä, mitähän treenejä nämä ovat. Ystävällisesti kerroin että palveluskoirien hakutreenithän nämä. Mies nyökkäsi kavereilleen, ja totesi mulle asiantuntevasti "Joo, se on sit hyvä. Mä aattelin että teillon suojelutreenit ja täytyy varoo ettei tuu purruks. On tosi komee rotikka tuolla ilmasulla." Nyökkäsin nauruani pidätellen kun porukka jatkoi matkaansa. Harvoin sitä ruskeaa sporttimallista laiheliinikelpietä komeaksi rotikaksi kehutaan. Mutta Huti oli vaan kamalan tyytyväinen, kun kerroin sen saamasta palautteesta. Hieno ruskea rottweiler.

Lisää yleisöä saapui, kun järjesteltiin Hempukkaa varten piilot uuteen järjestykseen. Ystävällinen papparainen tuli kyselemään että telttaretkellälös tytöt on. Juu ei. Sitten se kertoi meille ummet ja lammet lapinkoiristaan, ja ilahtui hirveästi nähdessään Hempukan. Oli kuulemma tyttärellään samanlainen pelki, joka harrasti raunioita. Mikäs siinä, kiva pappa, mutta ei käynyt Heidiä kateeksi treenata koiraansa yleisön edessä. Itseäni olisi hermostuttanut.

Nuorisojoukkokin palasi jossain vaiheessa kun pappa oli lähtenyt, ja koiraekspertti heitti mulle vielä läppää onko maalimiehet kaikki löytynyt. Totta kai. Mikäs siinä. Ei vaan, mukavaa että porukka ulkoilualueella oli ystävällistä ja koiramyönteistä. Kelpasi treenata koiraa, kun ei tarvinnut kellekkään perustella että joo, palveluskoiratehtävään koulutettavaa koiraa saa pitää vapaana, että älkää huutako meille.

Todettiin sitten vielä, että sotilaskoulutuksestani oli arvaamatonta hyötyä. Treenikaverit lähes mykistyivät ihailusta rullatessani harjoituspiilon pussiinsa. Joo, ei se ollut mitään kun vertaa naveen.. Tai niihin hirmuisiin huopiin, joita sai joukkosidontapaikalla kuivailla ja pakata takaisin pusseihinsa, yööök..

Ja niin. Mentiin Villen kanssa kihloihin tällä viikolla. Kerron senkin täällä, kun kerran voin :D Ja Leila, lisää mut Facebookiin jos luet tän, niin ei tarvii tehdä statuspäivityksiä blogissa.

Stam1na: Hammasratas

Elikkä Buzzador-juttuja. Mä saan siis kokeilla uusia tuotteita ja kertoa niistä sitten eteenpäin. Jos joku kiinnostui oikeassa palkissa alhaalla on linkki Buzzador-sivuille. Kannattaa laittaa suosittelijaksi nimimerkki Woland niin tiedän sitten, että olette liittyneet minun inspiroiminani :)

Tällä kertaa kyseessä siis Oral-B Trizone 500 -sähköhammasharja. Sanon heti suoraan että se oli sen verran kamala vehje, että en ole sitä juurikaan kavereilleni kehunut. Haukkunut olen kyllä :D

Tommonen vehje se on. Kuva on lainattu Oral-B:n sivuilta koska en viittinyt mokomasta vehkeestä edes ottaa kuvia. Koska jotain.

Mutta siis. Sain harjan noin kuukausi sitten, ja siihen kolme harjaspäätä. Ihastuttavana tarkoituksena oli pyytää kavereitani testaamaan harjaa niillä kahdella muulla harjaspäällä. Yllätys: kukaan ei testannut niitä. Koska en osannut muotoilla riittävän houkuttelevaksi lausetta "moi, tuutko meille kokeileen mun hammasharjaa?" Joten kokeilin sitä sitten itse.

No, ensivaikutelma oli tosi hyvä. Hampaat olivat kuin juuri valkaistut, olin suorastaan järkyttynyt, miksi olen käyttänyt manuaalista harjaa kaikki nämä vuodet, kun sähköhammasharjalla hampaat puhdistuvat näin hyvin, nopeasti ja helposti? Ikenet kyllä vuotivat hulluina verta, mikä vähän kummastutti, sillä edellinenkään hammasharjani ei ollut mistään pehmeimmästä päästä, mutta ei se silti tuollaista verenvuotoa aiheuttanut. Harjassa oli kaiken lisäksi toiminto, joka pysäytti sen jos painoin hampaita liikaa, joten kaiken järjen mukaan sellaista verenvuotoefektiä ei olisi pitänyt tulla. Mutta tulipa kuitenkin. Tosi ällöä.

Toinen ikävä juttu oli, että harja oli niin voimakas. Tuntui kuin olisi ollut hammaslääkärissä pora suussa. Oikeasti. Takahampaita harjatessa saattoi tulla akuutti oksennusrefleksi, ja koko pää tärisi. Aika vahva vehje. Mutta mitäpä tuosta, ajattelin että kai siihen tottuu, kun hampaat kuitenkin tulivat niin uskomattoman puhtaiksi! Mitä nyt niissäkin oli vähän verta, hehheh.. Harjassa oli vielä jokin ajastintoiminto, joka kertoisi "noin, olet harjannut riittävän kauan, voit lopettaa". En osannut käyttää sitä. En oppinutkaan. Painoin kaikkia(yhtä) nappulaa moneen kertaan ja mietin että mitäs hittoa. Käyttöohjeisiin ei ylpeyteni riitä.

Noh, pesin tosiaan hampaani samana iltana kun harjan sain, ja seuraavana aamuna ennen töihin menoa. Ja se työpäivä oli helvettiä. Hampaitani vihloi ihan hirveästi, tuntui että paikat yrittivät irrota! Pesin vielä samana iltana hampaani tuolla TriZonella, mutta kipu vain voimistui ja todisti mielestäni aika selkeästi mistä se johtui. No. En sitten harjannut sillä enää hampaitani. Kaksi viikkoa vihlonta jatkui. Tappavaa. Ja mulla kun piti olla niin hyvät ja ihanat ja koskemattomat hampaat, sanoi hammaslääkäri juuri maaliskuussa.

Noh, kun vihlonta loppui siirryin käyttämään harjaa aina silloin tällöin. Vaikka vanhalla manuaaliharjallani ei tule yhtä puhdasta jälkeä, antaa se minun nukkua yöni hyvin ja tehdä työni kivuttomasti. Niin että en kyllä suosittele tuota uutta harjaa yhtään kellekkään. Tehokashan se on kuin mikä, sitä en voi kiistää. Mutta mä en aio kärsiä kauneuteni takia noin paljoa.

maanantai 27. elokuuta 2012

Nordman: Vandraren

Oltiin viikonloppuna koirien kanssa vaeltamassa!

Ei se mikään oikea vaellus ollut, vähän vajaa 20km Alastaron Harjureitillä. Kestikin vain kuusi tuntia. Mutta kamalan kivaa se oli, niin minusta, koirista kuin seuranpitäjistänikin. Tarkoituksenammehan oli lähteä tänä kesänä oikealle vaellukselle, pariksi päiväksi, vaikka Lappiin(koska siskon mies halusi välttämättä Lappiin). Mutta tapahtumia tapahtui, ja kanssani kaikkein innokkaimmin lähdössä ollut serkku päätti jättää tämän väliin, matka vaihtui lyhyemmäksi, päivän matkaksi, mutta häntä ei enää mukaan matkalle saanut. No, me sitten lähdimme, humanistisiskoni, (toisen) partiolaisserkkuni, sekä kahden puolikkaan palveluskoiran kanssa tälle rajoja koettelevalle retkelle. Joka ei oikeasti koetellut rajoja yhtään, viidentoista kilometrin jälkeen matka tuntui vain viideltä, ja koko kuusituntinen retki tuntui lähinnä kahdelta tunnilta. Mutta kai se on hyvä, että metsässä viihtyy ja jaksaisi enemmänkin. Sovittiin että ensi vuonna mennään paljon pidempi matka(vaikka myönnän että partiolainen ei vaikuttanut kovin innokkaalta yönyliretkelle - käsittämätöntä). Koirilla onneksi oli hauskaa koko rahan edestä, varsinkin kun ihan keskellä metsää ja tauoilla ne saivat juoksennella vapaina, kunhan eivät poistuneet polulta häiritsemään luontoa. Tulivat hyvin toimeenkin, Rood ja Stefa, ainoa rähinä aiheutui siitä kun Stef nappasi kepin Roodin suusta, ja Rood rähähti sen irrottamaan. Sen jälkeen Stef ei yrittänytkään napata Roodilta mitään.

Olen tosi tyytyväinen noihin koiriin, ne tulevat toimeen jo paremmin kuin osasin odottaakkaan. Eivät ne vieläkään leiki, mutta ne nyt eivät olekaan sellaisia koiria, että leikkisivät toisten koirien kanssa, Stef joskus yrittää, mutta Roodia ei vaan huvita. Minua se ei haittaa, en näe niiden leikkimiselle mitään tarvetta. Mielestäni on hauskempaa katsella, kun ne juoksevat peräkanaa metsässä, ja jos toinen jää jälkeen, ensimmäinen odottaa, tai palaa hakemaan sitä. Hyviä koiria.

Stefan kanssa tuntuvat kaikki treenit menevän hyvin. Viikko sitten tokotreeneissä se hyppäsi estettä oikein lupaavasti, mikä on minun mielestäni ehkä parasta ikinä! Hyppy kun on hirvittänyt minua niin, että osa ahdistuksesta on varmasti siirtynyt koiraankin. Päässäni kummittelee pk:n metrinen este, vaikkei sillä tarvitse päätään vaivata vielä vähään aikaan. Joka tapauksessa, hyppy meni mallikkaasti. Noutokin menee Stefalta hienosti, se on ihan hulluna kaiken maailman kantamiseen nykyään, se on Stefan hukassa ollut potentiaali. Haussakin viime viikon treenit menivät parhaalla mahdollisella tavalla, pistot olivat pitkiä ja suoria, ja vieläpä metsässä! Tuollaisia treenejä kun saataisiin lisää, niin Stef olisi valmis hakukoira alta aikayksikön! No joo, ehkä liioittelen vähän :)

Ja muutenkin Stefa on MAINIO koira. Mä olen koirahifistelijä, ja mulle on hirmuisen tärkeää että koirani käyttäytyvät mallikkaasti aina ja kaikkialla. Stefan kanssa kelpaa matkustaa julkisilla ja kulkea kaupungilla, se tottelee kuin unelma, ja tekee vielä hassuja pieniä lisäkiemuroita, kuten tuo hihnansa junan pysähtyessä, nostaa minulta putoavat tavarat, ja ojentaa konduktöörille junalipun(no, viimeistä se ei tee, mutta taatusti osaisi :D ).

Että näin. Meillä menee hienosti.

perjantai 17. elokuuta 2012

Timo Juuti & Hector 87: Cheap Bad Moves

Olin sitten eilen agilityepiksissä ratahenkilökuntana. Ja nyt aion avautua siitä puolesta lajia, jonka siellä näin.

Ensinnäkin pahastuin koirarotujen nykytilanteesta. Näin siellä paljon metsästyskoiria. Yhden niin kömpelön, että omistaja huusi koko ajan "tuletuletule, vauhtia, jaksaa jaksaa", ja koira kipitti perässä. Eikä sen rakenne sopinut agilityyn yhtään. Moni varmaan arvaakin rodun. Sekä pari muuta metsästysrotuista, toinen meni paniikkiin kentällä kuullessaan jonkin äänen, oli niin ääniyliherkkä. Sen kanssa metsästys varmaan onnistuisi hyvin? Ja kolmannen niin lerppakorvaisen, että aina koiran ottaessa juoksuaskelia valtavat korvat levähtivät taakse jättäen korvakäytävät paljaiksi kaikille takiaisille ja muille metsän eläimille. Sekä tietenkin paljon (omasta mielestäni, ja myös usean eläinlääkärin mielestä) sairasrakenteisia rotuja, jotka joko kisasivat, tai joiden omistaja puhui laidalla kovaan ääneen, kuinka hänen kilon painoisesta koirastaan tulee agilitytykki. Joo.

Huomasin sitten olevani roturasisti. Ainakin mitä koiriin tulee. Pahoittelen, en haluaisi olla, mutten voi sille mitään, etten pidä lyttykuonojen yskimisestä agilityradan jälkeen(vaikka upeasti se juoksi, rakenne oli päätä ja häntää lukuunottamatta ihan kelvollinen), enkä pitkäselkäisten koirien hypyttämisestä. Mutta omistajan päätös se on, ei minun.

En myöskään arvosta tuota "harrastetaan agilityä vailla kilpatavoitteita, ihan koiran huviksi" -mentaliteettiä. Osin yhden ystäväni johdosta, hän aivopesi minut :) Mutta tosiaan, nämä koiran huviksi harrastajat tuntuvat olevan sokeita oman koiransa huville, niin moni koira oli jätetty kouluttamisen suhteen puolitiehen, koska eihän huvin vuoksi harrastavan tarvitse kaikkia hienouksia hioa. Ja sitten sille koiralle huudettiin ja kirottiin, revittiin korvista ja hännästä ja karvoista, kun se ei totellut. Ja koira nautti! Ainakin omistajan mielestä. Minun silmään todella moni koira suunnilleen ryömi puomin alastulon, häntä korvien välissä ja korvat luimussa, kun omistaja karjui vieressä "HIDASTAAAAAAAA" vaikka koira olisi varmaan hidastanut huutamattakin. Mutta ennakoiva huutaminen vaikutti tuolla möllikisoissa välttämättömältä koulutus- ja kisaamistavalta.

No joo. Mikä mä olen puhumaan. Mä en edes harrasta lajia. Mutta siellä kisoissa oli muutama sellainenkin koirakko, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Muun muassa vesikoira, joka huusi koko radan ajan, ja toi mieleen isäni, koska puhui melkein yhtä paljon. Suoritus oli upea! Samoin eräällä cottonilla, ja yhdellä whippetillä. Upeita suorituksia oli muitakin, mutta nämä muistan tähän hätään. Tuntui, että laji olisi kokeilemisen arvoinen, varsinkin nyt, kun yhteistyö Stefan kanssa alkaa tuntua niin hauskalta.

Mutta mitä jos minusta tulee samanlainen "me harrastetaan vaan huviksemme, joten voin kouluttaa vähän sinne päin" -koirakko? Tulkaa huutamaan minulle jos tulee. Ei tämä onneksi ole edes ajankohtaista, koska jonot agilityyn ovat niin huimat, mutta mainittuani asiasta ääneen minulla saattaa olla paikka odottamassa seuraavalle IKKJ:n agilitykurssille. Kaikkea sitä sattuukin. Mitäs menin pässinpäisenä lupautumaan epiksiin henkilökunnaksi.


Niin, ja meiltä jäi viikonloppuna tokokisat väliin, jos joku huomasi. Sukulaismies karkasi naimisiin, piti mennä todistamaan tätä ihmettä :D Niin että Leksalle ja Pirkolle vaan terveisiä, Pirkko ehkä tätä saattaakin koiraihmisenä käydä lukemassa? Onnea vielä kovasti.

Koska ei me kyllä oltaisi oltu valmiitakaan niihin kisoihin :D Haluaisin kovasti nyt treenata Stefanovizin kanssa, josko saisi vaikka jonkun ihan tuloksenkin tänän vuonna. BH-koe olkoon seuraava etappimme, ja sen jälkeen aletaan harjoitella metrisen pk-esteen ylittämistä. Hohoo, se on suurin vihollisemme. Tai siis minun, Stef hyppii tosi korkealle itsekseen. Että fyysisesti este ei ole este, henkisesti pikemminkin.

No joo. Mä menen nauttimaan mun perjantaista, kun en enää muista mitä piti sanoa. Taikka varoituksen sanan voisin sanoa. Tulossa on Buzzador-teksti aiheesta sähköhammasharja Oral-B TriZone500. Muistaakseni se oli tuon vehkeen nimi. Mutta vain yksi teksti, koska harja ei ole tehnyt minuun erityisen suurta vaikutusta, sori nyt vaan OralB.



keskiviikko 8. elokuuta 2012

Blink-182: I'm Lost Without You

Ollaan nyt päästy mun iltavuorostani huolimatta treenaamaan, kun kaveri on lomilla. Niin että eilen ja tänään heti aamusta metsään harjoittelemaan esineruutua ja ilmaisuja!

Esineruutu vietiin eilen ensimmäistä kertaa keittiön ulkopuolelle. Ja se sujui kuin unelma! Stef on löytänyt sisäisen noutajansa, se kantaa mulle tavaroita erittäin mielellään ja matkan pidentäminen ei tunnu missään. Hoh. Mullon kohta esine-etsintäkoira!

Mulla on tietenkin myös todella fiksu käskysana tuohon esine-etsintään.. Opetin Stefaa tuomaan keittiössä kenkää, käskyllä "tuo kenkä!". Ja sitten olin tietenkin kamalan hämmentynyt, kun koira ei tuonutkaan metrimittaa käskyllä "tuo metrimitta!". Niin että Stefa tuo nyt kaiken kenkä -käskyllä. Ei kai se haittaa, ei se itse tiedä onko se kenkä vai ei. Joskus hamassa tulevaisuudessa saattaa joku kisatuomari kummastella, mutta ohjaajan tyhmyyshän on riittävä syy hassuihin käskysanoihin :D

Sitten otettiin niitä ilmaisuita. Stef on niin hirmuisella vauhdilla menossa maalimiehelle, että rullan ottaminen suuhun on jotenkin kamalan vaikeaa! Nämä tarvitsisivat tosi paljon lisää treeniä, kun saisin vain jostain maalimiehen. Koska toistothan tähän auttaisivat. Opetan ilmaisua siis takaperin ketjuttamalla, Stefan pitää tässä vaiheessa ottaa rulla suuhun, antaa se minulle, kiinnitän liinan ja lähetän koiran näytölle. Tyypillinen treeni menee niin, että Stefa ei ensin ymmärrä ottaa rullaa suuhun vaikka sitä sille tyrkytän, toisella kertaa ottaa sen ja sylkee pois/ei muista päästää irti ollenkaan, ja kolmannella kerralla kaikki sujuu täydellisesti. Voi kun saisi skipattua nuo kaksi ekaa toistoa, ja mennä suoraan sinne kolmanteen! Mutta ei siihen tosiaan muu auta kuin se treeni..

Treenaamisen lisäksi ollaan käyty myös lenkillä kaverini Liisin koirien Hutin ja Käpyn kanssa. Eilen Stefa oli vähän järkyttynyt, kun kivan treenin jälkeen pakotin sen ulkoilemaan kamalien, tungettelevien poikien kanssa! Huti-kelpie olisi kovasti leikkinyt, ja Käpy-kääpiöpinseri komensi vierestä. Ja Stefa vaan oli oma hienohelmainen itsensä ja irvisteli ystävällisille pojille. Mutta, sieti niitä kuitenkin. Ei sen tarvitsekaan mikään ylin ystävä muille koirille olla, kunhan tulee sivistyneesti toimeen.

Tänään kun lähdettiin treenin jälkeen lenkille, oli Stefassa muutos jo melkoinen! Se kävi välillä omasta aloitteestaankin nuuhkimassa ystävällisesti Hutia, ja Käpy oli sen mielestä varsin miellyttävä pieni otus. Ei se vielä kovasti leikkinyt, mutta jonkun pyrähdyksen otti poikain seuraksi. Ja mikäs sillä siinä olikaan ollessa, minä ja Liis kun eksyimme metsälenkillemme ja pyörimme siellä sitten ympyrää jonkin aikaa. Koirat saivat ainakin liikuntaa, vaikka katsoivatkin meitä vähän kummissaan meidän pohtiessamme tulosuuntaamme ja mihin tästä seuraavaksi pitäisi lähteä, ja hei, tuohan on tuttu puu, me oltiin tässä äsken!

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, päästiin kotiin, Stefaa väsyttää, ja mä lähden kohta taas töihin.

lauantai 28. heinäkuuta 2012

David Bowie: Diamond Dogs

Stefa on vaa niin hieno ja upea koira. Miten sen kanssa onkin ollut niin paljon ongelmia, kun nyt ne on kaikki vaan poissa!

Tokon treenaaminen on ihan luksusta :D Stef nauttii siitä kuin ihan uusi koira. Korvat nousevat pystyyn ja häntä vispaa, kun näytän naksutinta ja se saa pähkäillä miten se noutokapula pitääkään ojentaa jotta klickeri pitää äänensä. Makuuasennot alkaa suoristua, kun treenataan niitä vauhdikkaasti. Ja kun vapautan sen makuulta - tai mistä tahansa liikkeestä - se RÄJÄHTÄÄ vapauteen, se loikkaa suoraan ilmaan päin mua. Siitä tulee vielä samanlainen riiviö kuin Nemistä, joka aikanaan rikkoi multa yhdet silmälasit kun vapautui maahanmenosta suoraan päin mun pläsiä. On nää bortsut vaarallisia.

Seuraaminen alkaa sujua oikein, kun sain kavereilta neuvoa ja korjaan koiran makupalalla päin vastoin kauemmas itsestäni - mikä ei olisi tullut mulle itselleni ikinä mieleen! Mä olen vain kiskonut sitä lähemmäs, kun en tajunnut että toi koirahan toimii kuin auto, jos haluan sen suorassa kulkemaan lähemmäs en voi kääntää pelkkää etupäätä vaan koira menee mutkalle. Se pitää peruuttaa siihen sillai takapää edellä. Onpa taas hyvin selitetty, pitäis varmaan piirtää kuva :D Joka tapauksessa, Stef on mennyt liian kaukana musta sellaisena banaanina, että pää on lähellä ja muu kroppa kaukana. Nyt kun käännän pään kauas koko muu kroppa tulee lähemmäs, ja ta-daa, mulla on oikea seuraamispaikka! Ei kun siis koiralla..

Ja tosiaan, makuuasennossakin Stef on sellainen alistunut makarooni, muttei enää, se makaakin nykyään suorassa, naama iloisena ja valmiina hyppäämään ilmaan. Hoh, sehän alkaa muistuttaa bortsua! Myös seisomaan pysäyttämiset alan opettaa nyt uudelleen, että se siinäkin pysähtyisi esteettisemmin eikä sillai "anteeks-kun-mä-oon-olemassa-mä-pysähdyn-nyt" -tyylillä. Jännintähän tässä asennemuutoksessa on, että mä en tiedä yhtään mitä oon tehnyt :D Tietäisinpä, siitä voisi olla hyötyä muillekkin masentuneesti tottelevien koirien kouluttajille.

Mahdollisesti tää johtuu siitä, että aloin treenata tokoa samojen tyyppien kanssa joiden kanssa ollaan oltu hakumetsällä. Stef tunnistaa ihanat maalimiehet, ja on hakumetsävireessä, kun otan sillä tottista, ja se on siitä sitten jotenkin levinnyt tottisteluun myös ilman maalimiesten valvovaa silmää.. voisko olla? Toinen vaihtoehto on se, että kun on ollut treeniseuraa, Stef on joutunut odottamaan vuoroaan(se on välillä suorastaan huutanut häkissä kentän laidalla, olin ihan järkyttynyt) ja nähnyt minun "pettävän" sitä muiden koirien kanssa. Kaverin kelpparin kanssa kun häivyn näkyvistä, Stef menee ihan tolaltaan ja tekee varmasti parhaansa kun lopulta pääsee omalla vuorollaan suorittamaan. Voi sitä raukkaa. No, tällä ajatusmallilla mulla olis hyvä tekosyy ottaa toinen koira.

Ollaan alettu myös yhdistellä rullailmaisun osia kokonaisuudeksi. Niin hyvin kuin Stef osaakin mulle sen rullan tuoda, ei se toimikaan enää kun maalimies ilmestyy näkyviin. Mun pitää suunnilleen survoa se rulla koiran suuhun, jotta mä saan pyytää sitä irrottamaan ja lähettää sen sitten näytölle. Mutta ainakin se tykkää lähteä näytölle! Veto maalimiehille on muutenkin kova, hakumetsässä ollaan edistytty jo valtavasti siitä kun alettiin kesän alussa.

Ja jollei vielä tullut selväksi sanon vielä: Stefa NAUTTII treenaamisesta, ihan kaikesta! Mua motivoi itseäkin kun koira haluaa tehdä, vaikka todennäköisesti opetan siitä ihan kamalan, kun alan innoissani naksutella koiran ilmestyessä sohvan kulmalle katse loistaen ja häntä viuhtoen "Tehtäskö jotain? Mä niin tykkäisin!"

Ei mulla kai sit muuta. Tää oli vaan tällänen hyväntuulen päivitys kun Stefa on vaan niin HYVÄ kaikessa. Ja oppii noudonkin hetkessä ja korjaa kaikki virheensä ihan mielettömällä nopeudella nyt kun on alkanut tykätä tästä tokoilusta. Olkaa kaikki kateellisia mun motivoituneesta työkoirasta!

(Tosin, yks vika siinä on. Sen menee vatta kauheen helposti sekaisin. Se oli taas syönyt jotain sopimatonta, vääntänyt tortut mun lattialla olleisiin tissiliiveihin ja kun sitten heräsin pahoinvoivan koiran ulospyytelyihin laskin jalkani tietenkin heti siihen ripuliin.. Mun mielestä se oli ainakin hulvattoman koomista, silloin kolmelta aamuyöllä :) )

tiistai 17. heinäkuuta 2012

Apulanta: Aggressio

Nyt vuodatusta. Haluan kertoa teille koiraharrastuksesta, ja mitä minä siitä ajattelen. Arvostan jos joku jättää kommentinkin, koska tämä asia jäi minua vaivaamaan.

Eilen tokotreeneissä harjoittelin Stefan kanssa hyppyä, este oli vähän korkeampi kuin koiran säkä, eikä koira hypännyt sitä ekalla käskyllä. Totesin sille sitten että "ei hätää, ei sun oo pakko jos sä et taho". Ja sain aikaan varsin mielenkiintoisen keskustelun treenikaverini kanssa. Pääsimme yksimielisyyteen että olemme erimielisiä tästä asiasta. Mutta silti koen nyt valtavaa tarvetta kertoa ihmisille miten minä miellän koiraharrastuksen.

Kaverini mielipide siis oli, että en voi sanoa koiralle ettei sen ole pakko jos se ei tahdo. Koska koiran on toteltava kaikkia käskyjäni, aina. Itse olen sitä mieltä, että tokossa tärkeintä on että koiralla on hauskaa. Mitä en kaverini mielestä voi tietää, saattaahan se koira tehdä ne temput vain makupalan toivossa, vaikka näyttäisi siltä että se tykkäisi aiheesta.

Mutta siis. Mun mielestä koiran ei tarvitse tehdä niin kuin mä sanon. Ei tokossa. Toko on muutenkin typerä laji, siis sillä tavalla typerä ettei siitä ole mitään konkreettista hyötyä kellekkään. Paimennuksessa koiran täytyy totella, se on välttämättömyys. Verijälkeä ajaessa koiran täytyy totella, siltä saattaa lähteä henki jos se pääsee irti ja hyökkää henkeään puolustavan haavakon kimppuun. Palveluskoiralajeissa taas on ja ei ole järkeä, ne kuitenkin pohjautuvat oikeisiin työtehtäviin, ja pk-lajeissa toimiva koira saattaa toimia myös pelastuskoiralajeissa, joissa taas on kyse oikeasta työstä.

Haen tällä nyt sitä, että tokoa harrastetaan jotta se olisi mukavaa yhdessäoloa koiran ja ohjaajan kanssa. Jos siitä otetaan se mukava pois, ja koira pakotetaan hyppäämään estettä jota se ei tahdo hypätä, tai tekemään seuruuta jossa se kulkee korvat luimussa ja pelkää, niin se on ainoastaan ikävää yhdessäoloa koiran kanssa. Ja tässä maailmassa ei tarvita ikäviä asioita mun mielestä yhtään enempää, ei oo mitään järkeä pakottaa itseään ja koiraansa lajiin josta ei kumpikaan tykkää. Tai saattaahan tietty olla että ohjaaja tykkää, mutta itse en usko että voisin pitää lajista jossa koiralla on paha olla.

Pyrin tässä nyt siis siihen että meidän ei ole mikään pakko harrastaa tokoa. Me tehdään sitä koska se on meidän kummankin mielestä kivaa. Tai siis, alkuun se ei ollut Stefan mielestä kivaa, mutta olen yrittänyt saada sitä nauttimaan lajista, ja nyttemmin se tykkääkin siitä niin että meillä on kummallakin mukavaa. Sitten kun koiraa aletaan pakottaa yli esteestä, joka on liian korkea, ja on siis edetty liian nopeasti, mennään ihan vaan typeryyksiin. Stef on kuitenkin vasta niin vähän aikaa sitten alkanut ilahtua seuraamisesta, etten halua viedä sitä iloa siltä pois pakottamalla sitä ikäviin asioihin. Ja jos nyt yhtäkkiä kävisi niin, että Stef alkaisi suorastaan inhota tokoa, niin mehän voitaisiin vaihtaa lajia. Ei sillä ole mitään merkitystä mitä me tehdään, kunhan meillä on kivaa. Ei tokossa pidä olla kyse pakosta ja pakottamisesta. Ainakaan mun mielestä.

Tietysti voidaan ajatella että toko parantaa koiran tottelevaisuutta ja ohjattavuutta. No, en tiedä siitäkään. On kuitenkin tokossa menestyneitä koiria, joita ei kentän ulkopuolella voi pitää irti, joskin yleensä tokoa treenaamaan innostuneet ovat huolehtineet arkitottelevaisuudenkin ensin kuntoon. En itse koe, että jos koira osaa käskystä juosta kartioiden väliin, se tekisi siitä arjessa toimivamman koiran. Yhteistyötä koiran kanssa voi parantaa muillakin tavoin, sille voi opettaa lauman turhia temppuja, tai harrastaa muita lajeja, toko ei ole millään tavoin välttämätöntä.

Ja sen suhteen että koiran täytyy tehdä mitä mä sanon.. No. Stefa saa jättää tottelematta jos haluaa, olen ehdottomasti sitä mieltä. Sen pitää totella vaan kolmea käskyä, ei, tänne, ja pysäyttävä käsky (joka meidän tapauksessa on "PERKELE ET MEE SINNE!"). Ne on ne käskyt, jotka ovat tärkeitä koiran oman turvallisuuden kannalta. Ja koira tietää että niitä pitää totella. Ei nää oo niin tyhmiä eläimiä, etteikö ne käsittäis mitkä on vakavasti otettavia juttuja, ja mitkä on ekstratemppuja.

Tarkoitukseni oli siis ilmaista, että mä haluan harrastaa koiran kanssa, en koiralla. Siinä vaiheessa kun joku merkityksetön laji menee koiran edelle mä koen että harrastus on lähtenyt käsistä. Jos koira ei halua harrastaa vaikka agilityä ei oo mitään syytä pakottaa sitä siihen. Me eletään kuitenkin yhteiskunnassa, jossa lemmikkieläimet on iso bisnes ja tahdon uskoa joka koiralle löytyvän sellaisen lajin, josta sekä se että sen omistaja tykkää. [/vuodatus]



Mutta siis, ehkä mä kerron vähän meidän treeneistäkin. Haluan ensin kertoa sen, että Stef on ihan tosissaan alkanut pitää tokosta! Olen supertyytyväinen, tähän kaikkia ylisanoja. Koira on tosi motivoitunut, tekee iloisesti, seuraaminen on ihan erilaista kuin miksi se nyt oli viime aikoina mennyt, se on selvästi innoissaan ja nauttii. Tosta koirasta löytyy koko ajan uusia potentiaaleja, mä en tiedä missä ne on olleet hautautuneina, mutta tää on oikeesti superkoira. Se on jo nyt mainio harrastuskaveri, ja parempi siitä on koko ajan tulossa!

Haussa ollaan edetty ilmaisuissa nyt jonkin verran. Stefalla on siis rullailmaisu. Ja ihan btw, jos joku haluaa niitä ilmaisurullia, niin mulla on niitä nurkat täynnä ja jos joku tarvii niin myyn halvalla. En mä tarvii kaikkia kaheksaakymmentä. Tällä hetkellä mennään kohdassa "koira tuo mulle rullan". Onnistuu jo, mutta lisää toistoja tietenkin tarvitaan. Mutta kyllä se siitä!

torstai 12. heinäkuuta 2012

Muse: Survival

Kootut selitykset. Pitäis vissiin treenata enemmän ja kisata vähemmän? :D

Tiistaina siis oli tokokoe, eikä saatu edes tulosta. Mutta sellaista sattuu, itsetunto on korkealla siitä huolimatta, ja ensi kisoista haetaan ykkönen! Tai ainakin se tulos.. Ois nimittäin aikakin jo onnistua jossain :D Mutta sit kun on noi ilmoittaudutut jaloista pois, voidaan alkaa keskittyä noihin ongelmiin, ja siirtää seuraavat kisastartit kauas tulevaisuuteen.

Eli siis tokokoe Ilmajoki, 10.7.

Luoksepäästävyys 10

Paikalla makaaminen 0 Tässä on hyvä selitys: Unohdin sanoa odota. Lähdin vaan kävelemään, ja Stef lähti seuraamaan, kun ei ollut saanut mitään paikallaolokäskyä. Voi sitä nolouden määrää, kun ohjaaja jännittää eikä osaa olla.

Seuraaminen kytkettynä 5 Mun mielestä se ei edes seurannut. Ois vissiin pitänyt antaa uusi käsky.

Seuraaminen taluttimetta 0 Päätin että ei oo mitään järkeä antaa sen koiran haahuilla, joten käskytin uudelleen ja kehuin koiraa kun se tajusi mistä on kyse. Nollille sitten tietty, kun puhuin, mutta seuraaminen oli jo ihan hienoa :)

Maahanmeno seuraamisen yhteydessä 8 Seuraaminen vähän huonoa.

Luoksetulo 7 Lähdin taas kävelemään käskemättä koiraa paikallaoloon, tajusin mitä tein, pysähdyin kahden askeleen jälkeen ja käskin koiran. Luoksetulo oli vähän hidas.

Seisominen seuraamisen yhteydessä 0 Meni maahan.

Estehyppy 6 Tästä mä oon niin ylpee! Tajusin maanantaina että enhän mä ole opettanut Stefalle hyppyä laisinkaan! Mutta ylihän se meni että paukahti, kun annoin haun lähetyskäsimerkin. Käsimerkistä sitten laski pisteet, ja koira myös vähän väisti minua kun tulin sen luo.

Kokonaisvaikutus 8 Saatiin kehuja kun kannustin koiraa aina kun sitä alkoi ahdistaa. Kyllä me vielä tosta Stefan treenikenttäahdistuksesta päästään yli.

Pistemäärä yht. 77, ei tulosta. Mutta tosiaan, ensi kerralla se tulos jo tulee :D Otin koiran kanssa vähän seuruuta kentän ulkopuolella suorituksen jälkeen, ja se meni niin upeasti ettei oo tosikaan! Eli ilmeisesti mä jännitin kehässä jotenkin niin ettei se siellä sitten onnistunut. Eli mulle taas enemmän treeniä. Ja vähän koirallekkin :D

Mutta hyvä mieli jäi. Jostain syystä :D Tuntuu että kyllä me se ykköstulos sieltä vielä haetaan, kun kaikki virheet tapahtuivat selkeästä syystä. Kun vielä tuon seuruun saisin sellaiseksi, ettei siihen vaikuta mun mielialani tai jännittämiseni, niin oisi upeaa, mutta koska siihen ei välttämättä ikinä päästä niin mun täytyy vaan opetella käyttäytyyn.

En mä sitten taas keksi mitään tän filosofisempaa. Tulkaa joku tiskaan mun tiskit niin mä pääsen koiran kans treenaan.

maanantai 2. heinäkuuta 2012

Studio Killers: Ode to the Bouncer

Stefa ihan itse valitsi otsikon ulvoessaan kilpaa laulajan kanssa. "OOOOOOOH, let me in or I'll get physical with YOUUUUUUUU!"

Hih.

Oltiin tänään ekaa kertaa tokotreeneissä, ja olipas kivaa :) On meillä kyllä niin paljon tehtävääkin, ettei ensi viikon kokeessa kyllä tulla loistamaan, mutta ainakin edistystä tapahtuu!

Stefallahan on nyt ilmennyt kaikkea omituista tottispelkoa. Paikallaolossa annoin tänään kaksoiskäskyn, ja koira heitti selälleen asti. No, pysyi se sentään paikallaan mutta ei se silti ole kovin kivaa että sen pitää olla niin kauhuissaan. Seuraamisessa sivullaolo on jotenkin ahdistavaa. Mitä muut meitä katselivat, niin lähelläolo ei vain ole tuolle koiralle kovin luontaista. Makupalalla se pysyy nätisti niin kauan kun nami on kuonon edessä, mutta väistää heti sivummalle kun vaan voi. Aika ikävää, että sen täytyy ahdistua noin kovin.

Mutta edistystä, edistystä. Leikkiminen menee LOISTAVASTI. Itse asiassa, Stef ei irrota lelusta jos käsken sitä vain lempeästi, mikä on minun mielestäni upeaa, vaikkei se ehkä kaikkien mielestä olisikaan. Mitä tottelemattomampi tuo koira on, sitä tyytyväisempi mä olen. Haluaisin että se käsittäisi etten mä syö sitä suihini ellei se alistu ja tottele häntä koipien välissä koko ajan. Tämän takia ollaan treenattu leikkimällä, lyhyttä ja iloista seuraamista. Tosin, se seuraa aika kaukana lelulla palkatessa, niin että jos haluaisin teknisesti parantaa, pitäisi tosiaan tehdä nameilla, mutta nameilla treenatessa koira menee helposti ihan hakatuksi raukaksi. Tässäpä dilemma. No, olen treenannut kummallakin tavalla, pitäen namitreenit niin lyhyenä ettei koira ehdi ahdistua. Ja leikitään paljon paljon paljon. Se tuntuukin tuottavan tulosta. Ehkä.

Stef herätti kaikkien empatiat surkealla käytöksellään. Se on niin "anteeks kun mä oon olemassa" koko ajan. Mutta saatiin onneksi myös hyviä vinkkejä. Kannattaa aina avautua koiran pehmeydestä, niin saa apua :D

Huomenna sitten hakutreeneihin.

Ja jos mä olisin parempi ihminen kirjoittelisin enemmän, mut enhän mä nyt jaksa :D

Ja ai niin. Tämä on meidän sadas blogiteksti. Bileet?

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Mika: Relax, Take It Easy

Kai sitä pitää päivitelläkkin :)

Kamera kulki mukana koko juhannuksen, mutta enhän mä mitään kuvia ottanut, tietenkään. No, ootte ilman sit, kärsikää.

Juhannus vietettiin siis Laitumella. Stef joutui taas tulemaan toimeen Roodin kanssa, ja ihan hyvin niillä menikin lukuun ottamatta yhtä rähinää, kun treenasin Roodin kanssa vähän tottista, ja Stef sai ihan ihme paniikin aiheesta "se on muuten MUN paikka, pois siitä sivulta!". Mutta sellaista sattuu, ja yksi rähinä on vähemmän kuin ennen, eikö?

Juhannusaatto vietettiin Stefan kanssa kaverin terassilla. Roodin jätin äidille, kun koirat kuitenkin viihtyvät paremmin erikseen kuin yhdessä. Mitäpä siitäkin sitten sanoo, muisti alkaa heti pätkiä kun odottaa pari päivää ennen kirjoitusta.

Mutta se omasta mielestäni tärkein tapaus viikonlopulta oli, kun poikkesin kaveriani moikkaamassa(heti kahden vuoden jälkeen). Siellä oli vähän eläimet vaihtuneet, pari spinonea oli kuollut pois ja tilalle oli tullut serra de airesin paimenkoira, sellainen valtavan mopin näköinen eläin. Oli kyllä hauska otus, ja vilkas! Luojan kiitos nää bortsut on suht rauhallisia koiria, kun sellaiseen ilopilleriin vertaa :D

Kyselin tosiaan tältä ihmiseltä neuvoja Stefan suhteen, kun ulkopuolisen silmin näkee usein paremmin, kuten nytkin. Sain muistutuksen siitä, että tää koirahan on ollut mulla vasta kaks kuukautta, ei sen kanssa kuulu vielä kisoissa käydäkään. Ihan järkevää kun sen tuolla tavalla laittaa, mutta enhän mä jotenkin osannut miettiä siltä kannalta. Eli paino pitäisi laittaa iloiseen tekemiseen ja siihen, että koira alkaa nauttia tekemisestään. Stef kun on vähän sellainen tyypillinen bortsu, aina tekemässä työtä. Haluaisin kuitenkin itse, että koira alkaisi nauttia tokoilusta, koska mua harmittaa kun koira tekee asiat vaan siksi että mä sanon niin. Hakuilusta tuo Stef onneksi nauttii täysin rinnoin, koitetaan saada samanlainen vaihde(tai edes puolet siitä!) tokonkin puolelle.

Treenaamisenkin pitäisi sitten helpottua, tai miten sen nyt ottaa. Päästiin mukaan Ilmajoen Metsästysseuran Koirankoulutusjaoston(nimihirviö? joo) tavoitteellisesti treenaavien tokoryhmään. Että sinne sit vaan hinkkaamaan seuraamista ja muuta mukavaa.

Nyt katkes taas ajatus. Noh, ollaan otettu Stefan kanssa pikkuruista treeniä. Ihan sellaista tosi pientä, ja tosi iloista, niin että koira sekoaa onnesta aina kun otan lelun tai makupalan esiin, kun tietää että hauskaa on tiedossa. Tälläistä lisää! Käytiin tuhlaamassa rahoja eläinkaupassa, ja Stef sai ihan itse valkata parhaan lelun mitä löysi. Ja onkin kyllä rakas lelu, vaikka oli se sen verran hintavakin etten olisi itse siihen päätynyt :D Kyseessä Berran karvainen motivointirätti/patukka/mikälie. Stefasta on tullut kova leikkimään. Oikeesti. Se ei tunnu saavan siitä enää tarpeekseen. Ja mä oon siitä niin kauheen ylpee :)

Eli mä koitan nyt ottaa rennosti. Menköön kisatkin sit miten menee, mutta me pidetään Stefan kanssa lähinnä kivaa nyt :D

maanantai 18. kesäkuuta 2012

YUP: Me viihdytämme teitä

Mii feil hyvin vahvasti nyt.. Tuomari oli hyvin pahoillaan kun meidän BH-kokeen läpäisy jäi kiinni yhdestä liikkeestä, paristakymmenestä sekunnista.. Stefa lähti sitten paikallamakuusta, ja arvatkaapa miksi. Minä ajatuksissani puristin pari kertaa kämmenet nyrkkiin ja auki siinä seistessäni, sitten päähäni pälkähti, "ei hitto mitä mä teen", mutta se oli jo myöhäistä, Stef oli vastannut kutsuun ja lähtenyt mun luo. Liike oli Stefan silmään näyttänyt samalta kuin sormien napsautus, jolla kutsun sen lenkillä luo kytkettäväksi. Että näin :D

Mutta totta jos puhutaan, niin aika kamalaa se oli muutenkin. Seuruu oli hirveetä shaissea (tuomarin mukaan vain hieman väljää), jäävissä(jotka ei oo enää jääviä) ennakoi, ja jotenkin muutenkin haahuili miten sattui. No, luoksetulo oli aivan ideaali. Myös henkilöryhmään suhtautui hyvin. Mutta mä haluan treenata nää kaikki liikkeet paljon paremman näköiseksi ennen uutta yritystä, mun mielestä se hieman väljä seuraaminen oli ihan hirveetä laahustusta! Oikeesti :D Ja mitä enemmän mua harmitti(vaikka, lopulta mä sit vaan totesin että ei sitten, otetaan treenin kannalta) sitä kauempana Stef kulki. Sillä on joku "emmähaluutullasunlähelle" -kriisi. Luoksetulossa tätä ei ollut, aaargh, mitäääh, miksen ymmärrä.. No, tuomari oli kuitenkin nähnyt Stefan aiemmankin luonnetestin, kehitystä oli kuulemma tapahtunut. Mutta mä haluan kehittyä ton kanssa vielä pidemmälle!

Mut hei positiivista. Mä osasin ottaa ton harjoittelun kannalta, Stefa oli oma onnellinen itsensä, ja ainakin ihmisiä hymyilytti seurata kuinka onnellinen Stef oli käyttäessään jokaisen kehun hetken mua vasten hyppimiseen. Meillä oli ihan mukavaa, ja niin oli muillakin :) Vaikka kauheeta rahanhaaskausta se olikin :D Muttei mietitä sitä.

Ei siis ihan heti mennä kokeilemaan uudestaan, vaan mä alan nyt oikeasti keskittyä tähän seuraamisen väljyyteen. Enemmn niitä tilanteita, joissa sitä esiintyy, eli kokeenomaista treeniä, vakavissaan otettua treenitreeniä eikä enää sitä pientä kivaa mitä mä yleensä teen. Niin! Nyt niskasta kiinni ja tosimeiningillä, pojjaat! Hankin vaikka sen kamalan kalliin CanisTempus -treenikalenterin, että saan nää järjestykseen. Ainakaan ei tarvii hankkia toista koiraa ihan heti, kun Stefaa saan työstää puhtini pois. Ville tosin oli rakentavasti sitä mieltä, että annetaan Stefan olla tommonen kun se on ja otetaan labradorinnoutajan pentu, jonka voi sit kouluttaa alusta asti. Mä nyt kuitenkin oon vielä Stefan kehittymisen kannalla.

Mutta kerrotaan jotain kivempaakin. Meillä oli mahtavat ilmaisu/esineruututreenit sunnuntaina. Opin tosi paljon rullailmaisun opettamisesta, ja nyt ollaan sitten aloiteltu sitä. Ja esineruudussakin päästiin alkuun, kun naksuttelen tuolle Stefalle oikean luovutuksen. Oon vaan niin laiska naksutteleen, mutta Stef onneks oppii nopeesti.

Noin mä meen nyt nukkuun. Aivot ei enää toimi, ja Ville ja Stefa riehuu erittäin keskittymistä häiritsevästi. Valehtelen sitten myöhemmin lisää.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Ronya: Hyperventilating

PANIIKKI! Ylihuomenna on se BH-koe! EIKÄ ME OSATA MITÄÄN!

No joo, kyllä me vähän osataan, mutta katsotaan nyt miten käy :) Meillä on menossa normi lauantaipäivä, heräsin yhdeltä ja lähdin heti treenaamaan Stefan kanssa. Mentiin läheiselle jalkapallokentälle ja hinkattiin vähän noita BH-kokeen liikkeitä, ja pakko kyllä todeta että mitä hittoa, oikeesti mitä hittoa, aargh.

Eniten hämmennystä mussa aiheutti paikallaolo. Kyllä Stefa sen osaa, tiedän sen, koska sitä on eniten harjoiteltu. Sitä treenaillaan vähän joka päivä, melkein joka pissatuslenkilläkin otan lyhyttä paikallaoloa. Mutta nyt kun otin tuollaisen "kokeenomaisen", niin johan on! Stef pysyi hyvin paikallaan, mutta kun palasin sen luo tapahtui jotain.. hmm, mielenkiintoista. Koira jotenkin paineistui minun suorasta ja ripeästä lähestymisestäni, ja heitti ensin kyljelleen ja siitä sitten selälleen. Olin ihan että "wait wut", koska tälläistä ei tosiaan ole ennen tapahtunut. No, harjoiteltiin sitä sitten. Lähestyin hitaammin, lähetin rauhoittavia signaaleja(haukottelin, nuolin huuliani). Nyt se heitti vaan kyljelleen makaamaan. Kokeilin uudelleen. Hidastin vähän vauhtia, mutten paljon, ja kehuin koiraa hiljaisella ja rauhallisella äänellä koko lähestymiseni ajan. Vähän koiran pää laski ja häntä alkoi vispata, mutta siinä se pysyi niin kuin kuuluikin. Aika jännä juttu.

Muutenkin huomasin nyt sellaista, että minun käytökseni vaikuttaa koiraan tosi paljon. Jos sanon vahvasti "sivu", kuten yleensä sanon(mielestäni), koira menee väärin, se jää todella kauas vasemmalle puolelleni. Tälläisen käskyn jälkeen myös seuraamispaikka on todella väljä, Stefa kulkee noin puolen metrin päässä korvat luimussa. Jos sen sijaan sanon käskyn hyvin korkealla, hiljaisella äänellä, on paikka parempi, ja koiran korvat pystymmässä, katsekontaktikin pysyy paremmin. Omituisinta on, etten ole huomannut tälläistä ennen. Eli voin tässä vaiheessa sanoa, että asiaa pitäisi oikeasti työstää enemmän, ja saada koirasta pois tuo hakattu asenne ja alistuvuus, ja mennä sitten vasta sinne kokeeseen. Mutta ei sille mitään nyt enää voi, me vaikka haetaan sieltä se hylätty jos näin on mentävä. Ei siihen maailma kaadu, ehkä.

Jäävät liikkeet menivät hienosti, joskin maahanmenokäskyn jos taas sanoin liian tiukasti, meni koira kyljelleen. Luoksetulossakin Stef pysyi kumman kaukana, mutta korjailin sitä nameilla.

Olen ihan pihalla nyt. Mikä tää juttu on? Ei Stef ole tehnyt tuollaista muualla, onko tää nyt joku "aargh, me ollaan hiekkakentällä, aargh, SUUNNITELTU TREENI!" -syndrooma? Koska yleensä otan sillä vähän tottispätkää kesken lenkin sen enempää suunnittelematta, ja teen kaikenlaista pientä. Mutta nyt kun ollaan tosissaan -asenteella, niin koira menee ihan paloiksi. Vai olikohan siinä juuri kyse siitä minun asenteestani? Olin niin varma ja tosissani, että Stef koki sen uhkaavaksi? Auttakaa nyt joku mua tän kanssa herranen aika, mää en ymmärrä!

Mutta tosiaan. Ylihuomenna kokeeseen, ja toivotaan että osaan puhua siellä koiralle nätisti. Ja jos en osaa, niin tiedetään sitten miten käy.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Kuningasidea: Enemmän duoo ku sooloo

Nyt aion vähän hehkuttaa teille Stefaa. Se on hieno.

Stefan kanssa on vaan niin kiva käydä lenkillä. Sen kanssa kun juoksee, se pysyy nätisti vasemman reiden vieressä, ja aina kun mulla alkaa pukata hiki päälle oikein kunnolla, se vilkaisee mua huolestuneena "Jaksaksää? Kyl mä voin hidastaa?" Ja täällä remmirähjäfifien ulkoilutusalueella on IHANAA omistaa hyväkäytöksinen koira, joskin taidan olla seudun vihatuin koiranulkoiluttaja, koska en suostu muuttamaan lenkkireittejäni niiden rähisevien cockerspanieleiden takia. Mä päätän kotona lähtiessäni että "mä juoksen nyt tän reitin", ja jos siellä on täti terrierinsä kanssa keskellä polkua pitämässä kaksin käsin kiinni fleksistä niin nehän väistää, ei me. Me mennään tietä pitkin, koska me osataan käyttäytyä. Tarkoitukseni ei ollut uhota, mutta tulipa nyt tämäkin todettua.

Stefasta on myös kuoriutumassa ihan uusi koira! Se alkaa vähitellen oppia leikkimään, siis muutenkin kuin noutamalla tavaroita. Stefahan ei ole suostunut repimään kanssani yhtään mitään, se jotenkin ahdistuu kamalasti ajatuksestakin, ja päästää heti irti lelusta kun otan siitä kiinni. No, mä sitten olen edennyt hiljalleen sitomalla pätkän pyykkinarua solmuleluun ja vetänyt sitä pitkin lattiaa. Aina kun Stef on napannut leluun kiinni, olen varoen nyppinyt sitä hetken antaen koiran aina voittaa. No, tästä me ollaan edetty jo siihen pisteeseen, että eilen töistä tullessani Stef toi mulle solmulelun riepotettavaksi. Melkein itkin ilosta, olin ihan tyrmistynyt :D Ei se vieläkään erityisen riehakkaasti leiki, ja sen kanssa saa olla aika varovainen ettei se paineistu ja irrota, mutta eteenpäin ollaan menossa. Tää on aivan ihanaa, koska koira selvästi tykkään leikkiä solmulla, ja mä tykkään palkata leikillä ennemmin kuin makupaloilla. Jeejee!

Myös painiskelemaan Stefa innostui eilen. Edelleen olin ihan järkyttynyt. Stef on vähän sellainen, että se heittää selälleen jos sen yli kumartuu, jos sitä koskettaa koko kämmenellä, jos sille puhuu matalalla äänellä. Mutta nyt se innostui ihan vähän leikkimään mätkimällä minua käpälillään, ja mä mätkin takaisin eikä toi alistunut. Jeeeeee, tolle koiralle on kasvamassa itsetunto! Ehkä Villekin lakkaa puhumasta labradorinnoutajan hankkimisesta, jos Stefa alkaa kasvattaa itselleen luonnetta :)

Ja ensi viikon maanantaina olisi sitten se BH-koe, ÄÄK! No, mitäpä siitä sanoisin. Ei oo tullut kauheesti treenattua viime aikoina. Asioiden pitäisi olla kyllä kunnossa, mitä nyt pitkät seuraamispätkät saattavat tuottaa vaikeuksia. Silti, aina on tietysti sellainen olo, että olisi pitänyt treenata enemmän ja enemmän. Ja eniten harmittaa se, ettei täällä Sjoella ole mulle vielä tottistreeniseuraa, en tiedä mistä ihmiset koiraseuraa hankkii, mutta mä en ole löytänyt sitä lähdettä :P Hakuryhmäläiset vähän kyllä kyseli jo, että lähtisinkö heidän kanssaan treenaamaan tokoa, mutten mä sit tiedä kehtaanko mä mennä tokon MM-kultajoukkuelaisen silmien alle harjotteleen meidän "vähän sinne päin" -tokoa. Hain kyllä mukaan jo IKKJ:n tokoryhmään, sinne jos päästäis niin olis kiva. Sit tarvis vaan selvitä itseään nöyryyttämättä näistä tän kesän kokeista, ja treenata sitten ihan pilkuntarkasti koko talven, niin että ensi kesänä ei tarvitsisi jännittää ennen kokeita. Ketä mä muka huijaan, enköhän mä tule aina jännittämään ennen kokeita joka tapauksessa :D

Mutta että niin. Tulkaa joku treenaan mun kanssa tottista, niin ois vähän kuviakin. Enhän mä itse itseäni kuvatuksi saa.